Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten kotonakin joku heistä aina meni.
"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti käyt?"
"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.
Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.
"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.
Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet kaikuvat juhlallisina ja sulavina.
Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän vaikeni, pappi oli astunut alttarille.
"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!" tunnusti hän kotimatkalla.