"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta. Kävelläänpä sinne!"
"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.
"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja tehdasta, ne ovat osa elämääni."
He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi, se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja masentuneena kahleistaan sileni joeksi.
Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja, toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.
Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa. Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.
Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.
"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua, sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"
Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat, laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti. Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka monimutkaista onkaan sen valmistus!
"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla, "ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"