Terttu (järjestettyään kahvin pöydälle, ulko-ovella). Haloo, Kaarina, kahvi odottaa!
Kaarina. Tässähän minä! Sinä huikkasit kuin penikulmien takaa! Kullan Kerttu, oletko sinä pyöräyttänyt kaakunkin! Annahan, kun kiepautan sinua!
Terttu. Sinä olet aina sinä! Jokos lapset menivät?
Kaarina. Jo. Ja ovat touhuissaan, kun piskuinen koulupuutarhamme alkaa näyttää hedelmäntoivoa. Kaikki kunnia ja kiitos sinun puutarhuri-taidollesi!
Terttu (kahvia kaataen). Nää nyt, kuinka viisasta oli, että jäimme tänne kesäksikin. Nyt olet saanut levätä rauhassa, ei mitään kesäpaikan hakua ja muuttohommaa, kuten aina kaupungissa keväisin. Ja lapset ovat saaneet sellaisen ilon: omat pienet maatilkkunsa. Kotonaankin kuulemma ovat olleet kaikki tarhureina tänä kesänä.
Kaarina. Sinä pieni järkevä Terttu-Kerttu, totta, totta!
Terttu. Aina sinä leperrät minulle niinkuin olisin kaiken ikäni pikku sisko!
Kaarina. Helleri lelleri! Mikäs sinä sitten olet? Minä olen kovin iloinen, että sinä olet piskuinen alati ja elelet vanhan vakavan siskosi sirkkuna, hoitelet kukkia akkunoilla silmien suloksi ja vatkaat kaakkuja vatsan vaivoiksi!
Terttu. Kaarina! Sinä olet parantumaton! Mutta sinuun ei voi suuttua, vaikka monesti toivoisinkin, että olisit enemmän opettajattaren tapainen.
Kaarina. Varjelkoon! Ja minkä luonnolleen mahtaa! Muistathan, äitivainaja sanoi minua aina elohopeaksi!