Kaarina. Pane se johonkin talteen. Sen annamme poliisille, kun hän joskus palaa lehmän ostosta — toivottavasti hän pian saa mieleisensä — tai nimismiehelle, kun hän kerran ilmestyy "minkä-mihinkin" mentyään. Mutta ne ajat ovat tuntemattomassa tulevaisuudessa, joten meidän pitää itse koettaa pyydystää sitä pyörää.
Terttu. Mutta miten?
Kaarina. Niin, miten? Jos panisi ilmoituksen sinne Anttilan navetan päähän, joka tässä kylässä näkyy toimivan kuulutustauluna.
Terttu. Se on niin koomillista!
Kaarina. Eikä ole näistä. Varsin luonnollinen ilmoittelupaikka. — Mutta pitäisi luvata palkkio. — Kuinka paljon lupaisi, että viitsisivät yrittää ja ettei toisaalta kävisi liian tuhoisaksi kukkarollemme? Mitähän olisi sataviisikymmentä markkaa?
Terttu. Minä kyllä ajan varasta ilman mitään.
Kaarina. Mitä sinä tuumit, Terttu-Kerttu, onko se sopiva summa?
Terttu. Miksikäs ei!
Kaarina. Ajattelen, jos joku köyhä sattuisi löytämään, olisi se sievoinen raha. — Nyt rustaamaan ilmoitusta! (Kirjoittaa.)
Terttu. Kuulehan, Kaarina?