Kaarina. Niin, että tulee sitten häitä oikein kaksittain tälle koululle.
Rouva Keränen. No, viimeinkin tälle koululle, kun meidän tytöt varttuivat. Eipähän niitä tähän päähän ikinä tule.
Kaarina. Todella! Nyt Maalin saa meidät epätoivoon!
Rouva Keränen. Teille nyt ei ainakaan. Ette käy missään ja kukaan ei käy teillä. Eikä tähän voi kukaan päästäkään ilman ettei meiltä nähtäisi. Juuri kauppiaan rouvan kanssa nauroimme niitä entisiä opettajattaria. Istui äsken meillä pikku hiukan, kun minä olen niin yksin.
Kaarina. Mitä naurettavaa meissä oli?
Rouva Keränen. Emme me teistä sanaakaan. Kauppiaan rouva vaan tiesi, että emännät kiittävät, että on työteliäs ihminen, mutta käy niin vähän visiitin päällä. Mutta kyllä me kauppiaan rouvan kanssa naurettiin niitä entisiä. Sekin Kaisu Kieppilä, mokomakin vanhapiika. Yritti tätä naapurikoulun opettajaa. Mutta minä tuumasin, että jo olen matti, jos se ihminen naimisiin pääsee, ja vahdin.
Terttu. Minkätähden hän ei siis olisi saanut mennä naimisiin?
Rouva Keränen. Tein kiusaa. Eikä siitä tullutkaan mitään. Vaikka kyllä se koetti. Kerrankin tuli se naapuriopettaja iltamyöhällä, ettei meiltä muka huomattaisi. Mutta minä jo illalla näin meiningistä, että odotettiin, ja vahdin pihassa ja päräytin: myöhäänpäs se naapuri liikkuu, mutta terve tuloa vaan! Eikä sen auttanut muu kuin tulla meille, kun Aatukin tuli kättelemään. Ja Kaisa Kieppilä sai pitkän nenän.
Kaarina. Mihin se neiti Kieppilä joutui?
Rouva Keränen. Se haki toisena vuonna pois, semmoiselle koululle, jossa oli poikamies opettajana, jonka se heti tietysti otti.