Terttu. Ei hänestä siis tullutkaan vanhaapiikaa.
Rouva Keränen. Sen jälkeen oli Amanta Alitalo. Se oli oikein talonpoikainen ihminen. Friijasi näitä kylä-poikia. Mutta ei sekään täällä kihloihin asti päässyt. Minä olin aina virkkuuni kanssa kolmantena.
Kaarina. Pääsikö hän muualla?
Rouva Keränen. Kesälomalla kieputti Ketolan isännän tuosta naapuripitäjästä. Siellä se on emäntänä, eikä kertaakaan ole meitä kutsuttu sinne, vaikka on meidän entinen opettajatar.
Kaarina. Kyllä kai se niin on, että minunkin on täältä jonnekin haettava, jos mielin avioliiton satamaan päästä.
Rouva Keränen. Mitä se nyt hulluttelee! Pysy sinä Kaarina täällä iät kaiket! Kyllä sinusta tykätään. Koko vuoden olet jo ollut, eikä vielä sananharkkaakaan. Aatukin sanoo, että Kaarina on oikea ihminen. Niin helppo hänellä nyt on, kun kaikki vihkotyö on Kaarinalla. Ne toiset aina nurisivat ja tahtoivat tasan. Jaa, tulen ihan liikutetuksi, kun ajattelen, että sinä lähtisit. Viisitoista vuotta on tällä koululla ollut apuopettajatar, ja sinä olet seitsemäs tällä ajalla. Ja kaikki muut ovat riidelleet.
Terttu. Seitsemäs on pyhä luku. Kyllä sinun, Kaarina, täytyy tehdä jotakin merkillisempää kuin edelliset kuusi.
Rouva Keränen. Voi, hyvät ihmiset, kun unhotin sen Aatun asian. Se pyytää, että Kaarina ne kirjoittaisi, kun se tarkastaja taas niitä tutierasi. Juuri kuin ei perheellisellä opettajalla olisi muutakin tekemistä kuin kaikenkarvaisia papereja täytellä. Minä olen aina sanonut, että ne asetukset pitää muuttaa ja panna se kiusa apuopettajattarelle. Mitä niillä vanhoillapiioilla on muutakaan työtä.
Kaarina. Maalin tuo vain tänne ne paperit. Minä kyllä kirjoitan.
Rouva Keränen. Herrainen aika, Kaarina, sinä olet mainio ihminen. Kyllä minä sitä koetan palkita. Onko teillä vielä niitä kaloja jäljellä? Minä toimitan teille vasikkaa. Mäkelässä tapetaan. Nyt minä haen ne kamalat paperit. (Menee touhuten ulos.)