Maria. Minä kuulin ihanan laulun. Suloisesti se kuului. Tuolla tätin tykönä oli outo herra. Hänen tervettäissä tätiä, juoksin tänne sinun tykös.
Kaarle. Olet enemmän kun suloinen. Mutta tuo outo herra, kukapa hän?
Maria. En häntä tuntenut. Näin hänen vaan hyppäävän vaunusta.
Kaarle (erinäisesti.). Minua aavistaa kosio-kumppani. (Korkiasti, ottaen Marian käteen kiinni.) Mutta enkelini, sanos nyt, jos myös tämä aikoisi ruveta sinua kosimaan, mitäs siihen sanoisit!
Maria. Kuinkas taidat niin kysyä? Ei olekkaan tavallista pitää usiampia kuin yhden kosio-miehen, niin on täti sanonut.
Kaarle. Se on kyllä tosi, mutta taittaan muuttaa mielet. Taitaisit sinäkin sanoa minulle: En tahdo enää olla sinun omasi, vaikka kerran sen lupasit. Sinun tulee sentähden vakaisesti ajatella asiaa että taitaisin sinuun oikein luottaa. Vakuuta siis, ettäs minua rakastat!
Maria. O, minä pidän sinun niin hyvänä. Tarvitsisinko usein sitä sanoa? Täti sanoi: "pikimmältä pidämme häitä!" Ajattele kuinka iloista!
Kaarle. Sanoiko hän niin, tuo rakas tätisi?
Maria. Sanoi. Mutta en ole koskaan ollut häissä, kuinka taitaisin sitte olla morsian?
Kaarle (katsoo iloisesti hänen puoleensa). Suloinen, ihana morsiameni, ole iloinen ja tyven! Tuo menee kyllä itsestänsä, ja siihen ei tarvita harjoituksia. En ole minäkään häitä pitänyt, ja olen toki tyven ja hyvässä turvassa!… Mutta, o nyt tulee toista, tuolla he taas tulevat. (Hiljaa.) Mitä näen? Onkohan tuo poika? Aha minun herrani! Oliko se sinulle kuin Maria uhrattaisiin. Siitä on meidän kahden keskusteleminen. Korttipelaaja, juoppo, jonka pelastin poliisin kynsistä. Kunnia olkoon kohtalolle, joka asetti minun tänne.