Lapset kuuntelivat hartaasti, kun isä luki tämän kauniin luvun, ja sitten Antti sanoi: "Kyllä kai ne asunnot, joista tuossa puhutaan, ovat vielä paljoa kauniimmat kuin tämä huoneemme."
"Ovatpa tietysti", vastasi isä.
"Mutta", kysyi Yrjö, "kuinka voimme tietää, rakastammeko Jumalaa kylliksi päästäksemme hänen ihaniin asuntoihinsa?"
"Sen kyllä tiedämme", sanoi isä. "Jos rakastamme Jumalaa, rakastamme lähimäistämmekin. Kuinka voisimme rakastaa Jumalaa, jota emme näe, jos vihaamme lähimäistämme, jonka näemme?"
Nelly oli tällä välin vetänyt ikkunaverhoa vähän syrjään ja katseli tarkasti ulos puutarhaan. Sade oli tauonnut, ja täysikuu valaisi erästä oudonnäköistä esinettä, joka osaksi oli Wispin aidan varjossa. Kun isä huomasi, että Nelly oli rauhaton ja taukoamatta tuijotti ulos, sanoi hän: "Nelly tyttöseni!"
"Isä, saanko mennä katsomaan mikä tuolla Wispin aitavieressä on?" pyysi
Nelly.
Isä antoi luvan, ja Nelly juoksi ulos, mutta palasi heti katkerasti itkien.
"Mikä sinun on?" kysyivät kaikki yht'aikaa, mutta Nelly painoi vain kasvot käsiinsä ja itki, itki.
"Nelly, tule tänne ja kerro mitä siellä ulkona näit", kehotti isä.
Nelly meni isänsä luo ja nyyhkyttäen ilmoitti, että Mirri oli nyletty.