Minkätähden tämä koti on niin kolkko, tämä perhe niin onneton?
Keskinäinen rakkaus puuttuu, se on heidän onnettomuutensa. —
Ilta on jo tulossa, ja me palaamme hauskaan naapuritaloon.
"Tulkaa pojat tänne", sanoo herra Liscome, "ja sulkekaa ovi, että äiti ja tytöt saavat laittaa uuden huoneemme aivan valmiiksi."
Pojat istuivat kauniisti isän ja Nikon kanssa keittiössä. Aika kävi heille hirveän pitkäksi. Viimein vihdoin aukeni ovi, ja kirkas valo kajasti pimeään keittiöön.
"Nyt saatte tulla", sanoi äiti — ja voi kuinka hauskalta näytti! Tuli paloi rautauunissa, joka vielä aamulla oli ollut tomun ja ruosteen peitossa, mutta nyt oli kirkkaana kuin seinällä riippuva peili. Isän ja äidin kuvat katselivat kehyksistään hymyillen lapsia. Vanhat, entisestä kodista tuodut nojatuolit olivat myös sieltä, ja siitä pojat erityisesti ihastuivat. Akkunoissa oli valkoiset verhot. Iso raamattu, isoisän perintö, oli pöydällä seinäpeilin alla. Lämmintä hehkuva uuni, paperoidut seinät, valkoiset ikkunaverhot, vanhanaikaiset tuolit, kotona kudottu kirjava matto, — kaikki oli lapsista verratonta. Ja keskellä huonetta oli pöytä, jolle illallinen oli katettu, tavallista parempikin, kun lapsilla oli ollut kova työ ja päivä oli sateinen.
Illallisen jälkeen, kun kaikki istuivat lämmittelemässä rautauunin ympärillä, sanoi isä: "Tämä on nyt lasten oma huone. Se on teidän lukuhuoneenne, jossa saatte viettää hetken joka päivä. Me asumme kaukana koulusta, mutta ilman opetusta emme kuitenkaan saa jäädä. Meillä on omat kirjamme ja oma järkemme, ja me voimme täälläkin viisastua."
"Kuka tulee opettajaksi?" kysyä Ruben.
"Äiti on koulun johtaja, Ruben ja Lotty opettajat", vastasi herra
Liscome.
Niko tarjoutui laulunopettajaksi ja saikin sen viran.
Isoisän perinnöstä luettiin sitten Johanneksen 14 luku, joka alkaa nain: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun! Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi, olisin sanonut teille; minä menen valmistamaan teille sijaa, j.n.e."