"Ette voi sitä kärsiä", jatkoi emäntä, — "he tappavat teidät ennenkuin vuosi on kulunut umpeen."
Tähän vieras vastasi: "Entäpä jos me tapamme heidät ja pelastamme oman henkemme."
Isäntä vilkasi hämmästyneenä ensin mieheen, sitten hänen vaimoonsa, mutta kun ei kummankaan katse ilmaissut minkäänlaisia murhan aikeita, piti hän vieraan sanoja leikkipuheena. Mutta palvelijatar käsitti ne toisin ja kertoi heti rengille, että vieras oli uhannut heti perille päästyänsä tappaa Wispin ja koko hänen perheensä. Ja tuskin viikon kuluttua sai Wisp kuulla, että hänen uusi naapurinsa oli vannonut tappavansa hänet.
"H.H. Liscome" oli merkitty matkustajain kapineihin, ja heidän levolle mentyä lausui isäntä vaimolleen, että he luultavasti kuuluivat sen nimiseen perhekuntaan, joka asui rauhassa intiaanien keskellä, vaikka nämä hätyyttivät kaikkia muita asukkaita niillä seuduin.
Toinen luku.
Seuraavana aamuna lähtivät matkustajat taas levähtäneinä ja reippaina liikkeelle matkansa päämäärää kohti. Iltapäivällä kävi metsä, jonka läpi tie kulki, yhä harvemmaksi, ja puiden välistä pilkotti hauskasti heidän uusi kotinsa mäen rinteellä. Mutta ennenkuin he sinne saapuivat, täytyi heidän ajaa toisen talon sivu, joka oli aivan kiusallisen lähellä heidän omaansa. Se oli aivan ränsistynyt ja kaikin puolin hoidon puutteessa. Useat ikkunaruudut olivat rikki ja joko päreillä paikatut tai rääsyillä tukitut. Koko piha oli roskien vallassa, ja sen ulkoreunassa kasvavat puut painuivat väärinä ulospäin ikäänkuin välttääkseen pahoinpitelyä. Laiha takkukarva koira tuli haukkuen matkustavia vastaan ja alkoi näykkiä Rubenin "Jowleria", joka rauhallisesti kulki vaunujen perässä. Ensin Jowler ei ollut siitä millänsäkään, mutta kun koira ei jättänyt sitä rauhaan, pysähtyi se viimein häätääksensä sen hävyttömyyttä. "Jowler, Jowler!" huusi Ruben, "etkös halli häpeä; tuo koira on sinua pienempi." Jowler luppasi korvansa, pahoillaan siitä, ettei niin selvästä asiasta pidetty sen enempää väliä, sitten se käveli levollisena eteenpäin. Kaksi poikaa kiipesi aidalle ja alkoi kivittää tulijoiden hevosia ja härkiä. Pieni pörröpää tyttö, pitkä, resuinen hame yllään, kiikkui edestakaisin veräjässä. Laiha kissa tuli näkyviin, ja tyttö litisti sen hännän veräjän ja pielen väliin niin että se tuskissaan riuhtoili ja rääkyi. Sen nähdessään Nelly painoi päänsä käsiinsä ja muut lapset vaunuissa katsoivat toisaalle. Pihassa tallusteli Pojun kokoinen poika pistellen kanoja pitkällä kepillä ja uhaten nykkiä niistä kaikki höyhenet. Lapset katsoivat vanhempiinsa.
"Isä kulta", sanoi Nelly, "nuo lapset eivät ole kilttejä."
"Huomaatko nyt mitävarten Jumala lähetti sinut tänne?" kysyi isä. "Kun lapset ovat oppineet olemaan hyviä ja ystävällisiä, tulee heidän kehottaa muitakin olemaan samoin. Sillä tavalla ovat pienet pojat ja tytöt hyödyksi maailmassa ja saavat siunauksen Jumalalta."
Kolmas luku.
Oli ensimäiuen ilta uudessa kodissa. Aurinko oli laskenut, ja kuu valaisi heleästi kellahtavassa syyspuvussaan olevia puita. Isä ja Niko-renki olivat vielä hevosia ja härkiä ruokkimassa. Äidillä oli kyllä paljon tekemistä, mutta ensi työkseen hän kuitenkin antoi pienokaisille heidän illallisensa ja laittoi heidät nukkumaan ennenkuin nälkä ja väsymys olisivat saattaneet heidät levottomiksi. Jokainen lapsi luki iltarukouksen ja äiti rukoili kaikkein puolesta yhteisesti. Eipä ihmekään että he sitten nukkuivat niin rauhallisesti. Sillä tiesiväthän he, että heidän rukoiltuaan: "Sun haltuus', rakas Isäni, mä aina annan itseni", lähetti Jumala enkelinsä heitä vartioimaan ja heidän kotiansa suojaamaan.