Tuolla veneen perässä istuessaan näytti hän minusta muinaisuuden haamulta. Mielestäni oli hän siinä niin vanhanaikuinen, että vähitellen arvasin hänen asemansa käsittämättömäksi nykyiselle polvelle. Hän oli erakko keskellä ihmiskuohua, häneen koskematta oli aika vierinyt ohitse, jättäen hänet samalle kannalle kuin esi-isänsä olivat olleet.
Sillä välin oli päivä mennyt mailleen. Taivasta ja vettä verhosi ohkainen rusottava auer. Saari edessämme peittiihe salaperäiseen savuvaippaan. Sen laaksot ja lehdot olivat viehättävän lumoavat; milloin luulin siellä näkeväni patsastemppelin, milloin linnan; milloin olin huomaavinani edestakaisin liikkuvia haamuja ikivanhain puiden pimennossa. Loittoa mantereelta kuului karjan kellojen etäinen helinä. Silloin tällöin äänteli yksinäinen kalalokki kaukaisella karilla. Tuon tuostakin pulskahteli kala vedessä onkea koskematta. Tässä olisin voinut haaveksia aina aamuun asti, ell'ei Vasko sanaakaan virkkamatta olisi ruvennut hiljakseen melomaan rantaan päin.
Saarelle tultuamme keräili hän kokoon lahokantoja ja rantapuita, teki tulen tuluksillaan, suomusti kalamme ja pani patansa tulelle.
Tämän kaiken tehtyänsä istautui vanhus tulen ääreen, odottamaan keittonsa kypsymistä. Sillä aikaa minä kannoin eväskonttimme veneestä, tein tuohesta lusikat ja nostin kivipaasia pöydäksi.
Vihdoin ruvettiin aterioimaan. Vasko paljasti päänsä, risti sitten silmänsä venäläisten tavan mukaan, kaivoi esiin povestansa vaskisen pyhän-kuvan, jota kolme kertaa hartaasti suuteli.
Ääneti me aterioitsimme täällä kaukaisella selkäsaarella. Minusta tuntui tämä myöhäinen ilta erittäin juhlalliselta. Ruoalta noustuamme otti Vasko suuren tuohisen, keräsi tähän tarkkaan kaikki keiton tähteet ja kalan ruodot, ja vei nämä äsken mainitun ison puun juurelle. Siellä paneutui hän sitten polvilleen ja alkoi ääneen lukea seuraavaa:
"Vellamo, veen emäntä,
Ahti, aaltojen isäntä,
Anna mulle ahvenia,
Pistä piikkiseikäsiä
Avarasta aitastasi
Alta aaltojen syvien j.n.e."
Minä katselin kummastuneena Vaskon menettelyä. Hän siis todellakin palveli pyhää Jyrkiä ja Miikulaa ynnä noita vanhoja luonnonhaltijoita.
Täältä, tämän vanhan koivun juurelta tarkastelin paikkaa, jossa olimme. Huomasin, että kumpu, jolla seisoin, oli keskellä vähäistä, tasaista laaksoa, jossa kasvoi joku kymmenkunta vanhaa pitkärunkoista lehtipuuta. Laaksoa ympäröi, paitse rannan puolelta, jossa veneemme oli, jyrkät, huoneenkorkuiset kallioäyräät, jotka säännöllisin askelein kohosivat kuin rappuset aina korkeammalle, kunnes ylhäällä yhtyivät tasaiseen metsä maahan. Laakso siis oli ikäänkuin ihmisen tekemä kaivanne kankaan povessa. Tämä oli kummallinen luonnon oikku. Näin yöllä, tältä kummulta katsoen, esiytyi tämä laakso kankaan povessa erinomaisen juhlallisena. Olin aivan hämmästyneenä siitä mahtavasta vaikutuksesta, jonka se silloin teki minuun, ja nytkin vielä, kun ajattelen sitä, johtuu mieleeni sekä amfiteateri, että göthiläiskirkko.
Kumma siis ei ollut, että luonnon tilassa olevat ihmiset tätä paikkaa pitivät pyhänä. Tänne he vuosisatojen kuluessa olivat kantaneet uhrinsa; noilla kiviasteilla oli kenties ennen istunut isolukuisia ihmisparvia ikäänkuin kirkkoväki, katsellen uhrin panoa lyylipuitten luona. Tämä pieni kumpu, jolla nyt seisoin, kenties olikin vähitellen tähän kannetuista antimista kasvanut pyhäin puitten juurien ympäri.