Katri Hillutar oli sangen vanha. Hän muisti pitäjämme kohta satavuotisen kirkon uutena olemisen, muisti kertoa monta kaunista tarinaa pitäjämme vanhimmista oloista ja asukkaista, osaksi omia havaintojaan, osaksi mummonsa ja äitinsä kertomia.
Suntion muorikaan, joka oli aivan harmaapäinen, ei muistanut aikaa jolloin Katri olisi ollut nuorena. Ei kukaan tietänyt hänen ikäänsä, sillä syntymävuottansa ei löytynyt kirkonkirjoissakaan. Mutta syntymäpäivänsä tiesi vanha Katri tarkkaan, sillä hän oli syntynyt Pääsiäis-aamuna, jona hän aina muistuttikin syntymäpäivästään. Me lapset emme siinä koskaan huomanneet mitään erinomaista.
Kerran kurkistellessaan ikkunasta järvelle, sanoi hän: "Tuolla Kontioniemen-rannalla on iso aarre; kolmilaitainen venhe täynnä rahaa ja hyvyyttä. Siellä ne kyllä pysyvät; vaikka kohta on kolme keinoa, jolla ne lunastaa voisi.
"Se saapi aarteen, joka yksiöisellä jäällä ajaa yksiöisellä hevoisella lahden poikki, tai se, joka viskaa viisinaulaisen rautakirveen kirkkorannasta yli lahden. Vaan kolmas keino on kauhea. Se, joka sitä koettaa, kadottaa sielunsa: kolmivuotias valkeaverinen ja valkeatukkainen poikalapsi on tapettava aarteen kohdalle sen lunastukseksi. Tämä keino on kamala ja hirvittävä." —
Kyllähän ihminen elinaikanaan voipi joutua onnettomiin tilaisuuksiin. Eihän uskoisi kukaan äidin voivan murhata lastaan, vaan pitkällinen kurjuus, nälkä ja puute voivat pian semmoisenkin hirmutyön matkaansaattaa. —
"Kyyneleet vieläkin silmiini nousevat joka kerta kun mieleeni juohtuu tuo onnettomuus, johon kerran olin joutua", jatkoi Katri. "Se oli Kustaakuninkaan sodan jälkikesänä. Sota ja katovuodet olivat rasittaneet maatamme. Viholliset ampuivat miesvainajani Ruskealan kirkolla. Kuuteen viikkoon en suurusta maistanut. Ristopoikani itki yhä nälissään. Joka yö näin virvatulen palavan aarteella tuolla niemen kyljessä. Silloin mieleni muuttui, jo olin poikani uhrata aarteen lunastukseksi, vaan loinpa ensin silmäni lapseeni; — oi, hän oli niin kaunis, niin suloinen katsella, tuo poikaseni! Sydämeni oli pakahtumaisillansa. Minä sieppasin poikani syliini ja läksin itkien kylää kohti juoksemaan. Maantielle jouduttuani tuli vaunuilla ajaja vastaani. Tuo viskasi minulle hopea-riksin. Nyt olin pelastettu murha-aatoksistani. Kyynelsilmin usein vielä kiitän Jumalaa tuosta avusta; aarretta ei sen koommin mieleni tehnyt. Siellä minulta saavat rahat rauhassa olla, nuo viiden veljen hyvyydet." —
"Viiden veljen? Ketä ne olivat?" kysyi eräs Katrin kuulioista.
Tähän vanha vastasi:
"Niitä, näet, ennen muinoin oli viisi veljestä yhdessä talossa tuolla niemellä elämässä. Tuolla, jossa nyt on tuo sankka petäjikkö, oli summattoman vauras talo. Siinä talossa olivat kaikki huoneet rakennetut yhteen jaksoon ympäri pihamaata, jonka keskellä asuinhuoneet. Ainoasti sola oli jätetty yhteen kohtaan huoneitten väliin ja sekin varustettu suurella vaski-ovella, joka saranoillaan vonkui niin, että kuului tänne lahden yli. Siitä aina täällä tiettiin milloin talonmiehet ulkona liikkuivat. Silloin täällä ei vielä ollut kirkkoakaan; kirkkomatka oli aina Taipaleesen tai Liperiin tehtävä. Siellä tuonkin talon miehet kyllä useasti kävivät, mutta tyttäriä harvoin vaan sinne laskettiin, ei kuin kerta kesässä. Eihän olisi hyvä ollutkaan usein kylässä käyttää tätä tyttöparvea; olipa näitä piikaisia pikkaraisen, ei enempi kuin viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä.
"Talossa, näet, eli viisi veljestä, vanhoja kreikanusko-karjalaisia. Neljälle veljelle oli lahjoitettu kymmenen tytärtä kullekin, vaan viidennelle ei onni riittänyt niin pitkälle. Hänelle oli ainoastaan suotu viisi tytärtä; tuosta hän ei paljon pahoillaan ollut, sillä kaikki tämän talon tyttäret olivat niin yhden näköisiä, etteivät isänsäkään voineet heitä toisistansa eroittaa. Kaikki olivat pellava-päitä, sinisilmäisiä, punaposkisia, ja äärikunta kutsui heitä yleensä 'viiden veljen tyttäriksi.'