"Sanoipa tuo mummo-vainaja", jatkoi Katri, "paimentyttönä ollessansa kerran heitä Jaaman kankaalla tavanneensa. He olivat kirkkomatkalla Taipaleesen. Silloin oli ollut helteinen kesäpäivä. Lehmät, joita mummoni paimensi, märehtivät puolitorkuksissa honkain varjossa. Suurelle kivelle oli noussut mummoni itse kukkaiskiehkuroita sitomaan; alkoi siitä vähitellen kuulua humina hongikossa, lähenivät äänet lähenemistään ja soivat vihdoin hänen korvissansa kuin keväällä allien ralli virtavesillä. — Kanervikkoa kaaloi tyttöparvi laulaen seuraavaa laulua:
"'Kylä meitä kylliksi,
Ääri äijäksi sanovi,
Vaan eipä meitä äijä ole,
Kuin viisi viidettäkymmentä,
Viiden veljen tyttäriä.
Viiden veljen tyttäriä' j.n.e.
"Tämä tyttö-parvi kirkkopuvussansa kanervikkoa kaalatessaan oli auringon paisteessa ikään kuin häilyvä keijukaisjono. Harvoin kaikki yht'aikaa joutuivat näkösälle: milloin yksi, milloin kaksi, milloin puoli parvellinen katosi kanervikkoon, vesakkohon vierähteli. Oli tuossa nuoruutta, oli hempeyttä. Viisitoistavuotiaasta viisikolmattaiseen asti olivat kaikki toinen toisensa näköiset, aivan kuin mansikat aholla, tai sorsan pojat selkävesillä soudellessaan. 'Onnellinen tyttölauma', sanoi mummoni arvelleensa. —
"Olisiko kukaan silloin voinut luulla kaikkien näiden nuorien ennen vuotta katoavan teille tietymättömille! Vuoden kuluessa oli viha tuhotyönsä tehnyt: talo niemellä poltettu, vaskiportti järveen upotettu, ihmiset kaikki hukkaan joutuneet. Sota peitti heidän jälkensä. — Olisivatko joutuneet vankeuteen ja viety orjuuteen Venäjän maalle, tai oliko surma tavannut heitä pakosalla? Ei koskaan ole heistä yksikään käynyt täältä mitään perimässä, vaikka tänne jättivät kaikki summattomat rikkautensa, jotka nyt aarteena ovat tuolla niemen rannalla.
"Ison-vihan hirmu-aallot olivat huuhtoneet maatamme. Äitini-äiti ynnä joitakuita muita pelastui selän kaukaiseen saareen, jossa he pitkät vuodet kärsivät kovaa kurjuutta ja hätää. Eivät aina pitkinä kesinä uskaltaneet tulta polttaa muualla kuin kuusen havuilla peitetyissä kuopissa, etteivät viholliset savusta arvaisi ihmisten saarella elävän. Kaikki kirkotkin silloin poltettiin. Tähän asti oli vanha kreikanusko täällä vallinnut. Äitini vasta opetteli lukemaan, läksi suomalaiseen rippikouluun ja joutui niinmuodoin tähän puhtaasen lutherilais-uskoon. — Semmoiset olivat ajat mummoni nuorena ollessa."
"No eikö Katri tiedä mitään muuta noiden viiden veljen tyttäristä?" kysyi taas joku.
"Kyllä kaiketi tiedän vielä muutakin, vaikka moni tuota ei totena pidä, mutta olenpa kun olenkin itse nähnyt yhden heistä.
"Lienee lähes neljäkymmentä vuotta takaperin. Maamme oli jo joitakuita vuosia ollut Venäjän vallan alla. Eräänä kesänä Elokuussa läksin lehtikerppuja taittamaan lampailleni talvi-eläkkeeksi. Niitä aina niemeltä saatiin ja senvuoksi nytkin päätin soutaa lahden poikki. Päivä oli lämmin ja ihana. Kävelin, lauleskelin, lehdeksiä taittelin, ja jouduin vihdoin tuolle vanhalle talon sijalle. Petäjät kasvoivat tiheästi sen jäännöksillä ja uuni-kummuilla. Yht'äkkiä ilmestyi viereeni mättäälle ikivanha maankarvainen ämmä. Oliko hän maasta noussut, vaiko pilvistä pudonnut, — sitä en voi sanoa. Kohta hänen toki älysin ihmiseksi, moni muu olisi häntä kyllä voinut luulla maahittareksi. Hän alkoi puhua vieraalla murteella, ja värisevällä äänellä pyysi hän minulta leipää ostaa, osoittaen hopearuplaa. Ääneti katselin muukalaista, sillä hän oli sangen outo nä'öltään. Vartalonsa oli pitkä, vaan ijästä köykistynyt. Pää valkoinen, kuin hyypiö. Päässä punainen säpsä, niinkuin nytkin vielä kreikan uskoisilla, ja rinnallansa vihko nauhaan pujotettuja hopea ruplia. Kädessä oli hänellä pitkä sauva, täynnä piirroksia ja ristejä, ikäänkuin päivänlaskut vanhan kansan kalenterissa. Omituisella tavalla äänensä värähteli kun hän anomuksensa uudisti: 'haluan kerran syntymämaani riistaa nauttia, ennenkuin taivaan Taatto minulle antaa ijankaikkisen leivän.' Annoin eukolle eväsrieskani. Hän teki ristinmerkin, lankesi polvillensa ja kumartui maata suutelemaan. Kyyneleet vierivät karpaloina hänen kurttuisille kasvoillensa, vaan nähtävästi leimusi taivaallinen ilo tässä ihmeellisessä vanhuksessa. Vielä söi hän toisen palan, teki uudestaan ristinmerkin, nousi, tarttui käteeni ja suuteli sitä, aina vaan itkien. Viimein puhkesi hän lausumaan: 'Oi, lapseni, tiedätkö miltä maistaa kun sata vuotta saa syödä vieraan maan leipää ja juoda vieraan virran vettä? Sata vuotta olen polkenut vieraan maan tantereita! Sata vuotta on palanut povessani lakkaamaton halu kotimaahani päästä! Annas luen vuodet tarkkaan', liitti hän, sormillansa koperoiden pitkin sauvansa vartta. 'Tuossa on pyhän Iljan päivä, ja silloin on siitä ajasta ummelleen sata vuotta kun minut ja siskoni vangittuina vietiin sotasaaliina loitos Venäjän maalle. Silloin oli meitä monta, oli viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä. Nyt ainoastaan minä, nuorin, olen jäljellä! Muut kaikki on maa peittänyt povellensa. Heti sinä hirmuyönä, kun kotimme tässä poltettiin, viisi meistä joutui hukkaan. Tuo kauhea yö ei koskaan katoa muististani. Paimenet kertoivat Kalmukkien jälkiä Jaamalla nähneensä. Miehet alkoivat hyvyyksiään piiloittaa. Muonaa kerättiin kotiin. Karja ajettiin pihaan. Vaskiportti suljettiin, ei ketään laskettu ulkona liikkumaan. Mies pantiin perheen-pirtin korkeammalle harjalle seutua silmäilemään. Juhla-pirtin sopessa paloi lakkaamatta tuohus pyhän Miikulan kuvan edessä. Joka ehtoo kävivät isämme aitoissamme meitä siunaamassa. Viisi meitä aina makasi samassa aitassa. Kahdeksan oli aittaa yhdessä rivissä. Yhdeksäs oli toisten syrjässä. Sen ovi varmaan jäi viholliselta huomaamatta kun muut aitat ryöstettiin. Muistan kuinka tuskallisen hätäytyneenä heräsin unestani, kun Kalmukit karkasivat aittaamme. Hyökkäsin ulos. Kauheus sielläkin kamoitti vastaani. Taivas musta kuin terva. Tuli loimosi ympäri pihaa, lehmät ammuivat, naiset parkuivat, miehet tappelivat kuin vimmatut. — Viholliset, kun eivät vaskiporttia auki saaneet eivätkä muualta voineet taloon päästä, sytyttivät sen ylt'ympäri tuleen. Silloin täytyi meidän miesten portista pyrkiä ulos ja siinä syntyi hirvittävä melske. Viholliset ryntäsivät pihaan, ryöstivät sisältä, tuli vieläkin ahnaammasti ulkopuolelta. Keihäillä ahdistettiin sekä ihmiset että elukat vihdoin solasta ulos pimeään yöhön. Päivän valjettua huomattiin isät, äidit ja viisi siskoista kadonneiksi. Tuolla kummulla, jossa nyt kasvaa tuo tuuhea maaputkapensas punaisine mehevine marjoineen, siinä oli ennen sisarieni aitta…
"'Kaksi neljättäkymmentä oli vielä meitä onnettomia Venäjälle joutuessamme. Kahdeksan oli matkalla kadonnut. Ah, armahani, et tiedä mitä vainon aikana ihmislapsi saa kärsiä! — — —
"'Kaksi neljättäkymmentä meitä, paitsi paljon muita poloisia, seisoi orjina Tihvinänlinnan markkinoilla. Päivä päivältä väheni parvi. Mi vietiin sinne, mi tänne. Sydämeni oli katketa. Kumman kestävä on kuitenkin ihmissydän! — —