"'Muutamana yönä herätti minut nerokas Maarina, vanhin sisareni, ja kuiskasi korvaani: ''vartioitsijamme makaavat, nyt on pa'olle pyrkiminen.'' — Kolme yötä, kolme päivää juoksimme kuin pedot metsissä. Vihdoin jouduimme Ojatti-joelle, Vepsäläisten luo. He ymmärsivät meidän kieltämme ja suojelivat meitä. Nerokas Maarina joutui kohta talonemännäksi. Minä paimenena palvelin pitkät vuodet. Maarinan leskeksi jouduttua, asuin hänen luonansa. Armas oli aina tuo sisareni. Kuollessansa jätti minulle kaiken perintönsä. Helistimetkin kaulassani ovat hänen antamansa; ne olivat olleet hänen morsius-lahjansa. Ainoastaan hänen silmänsä salli Taivahinen minun ummistaa. — Neljäkymmentä vuotta yksin kävelin sitten vieraalla maalla, vieraan kansan keskellä.
"'Viimein kuulin syntymäpaikkani ja koko suloisen Suomen joutuneen Venäjän kuninkaan vallan alle. Ikuiset metelit olivat siis kerran tauonneet. Nyt uskalsin sotaa pelkäämättä lähteä syntymäsijaani etsimään. Luuletko kanervain muualla näin mettä tuoksuavan, niin suuresti erehdyt! Luuletko muualla maailmassa löytyvän noin kirkasta raitista vettä, kuin täällä Höytiäisessä? Ei, armahani! Siitä vedestä heti kotipaikkani tunsin, kun rantahietikolle jouduin. Silloin kun minut täältä vietiin, kirkkoa ei vielä ollut tuolla lahden takana. Uusi sukupolvi orastaa nyt maassa. Tämä honka, jonka juurella nyt seisomme, on minulle sangen tuttu. Sen juurella olen siskoineni monet kerrat tarhasilla ollut. Siihen aikaan ylettyi sylyykseni sen ympäri, ja nyt tuskin meidän kahden ylettäisi. Tuossa, johon on kaatunut tuo laho koivu, kasvoi silloin nuori solakka puu. Kaikki on muuttunut, — minä yksin olen elossa niiltä ajoilta, paitsi tämä vanha honka. Vaan maa — maa on sama, jossa synnyin, jossa kasvoin, jota sata vuotta ikävöitsin. Nyt olen kyllin elänyt. Taivaan Taatto, ota tykösi!'
"Vanhus, joka tähän saakka oli ollut sangen kiivas, vähitellen raukeni ja herkesi äänettömäksi. Minä odotin vielä kotvasen hänen virkistymistänsä, vaan kun ei virkkanut sanaakaan, niin pyysin vihdoin hänet venheeseni, kylälle lähtemään. Niemellä, näet, ei ollut ihmisasuntoa. Vanhus vaan istui äänetönnä. Onnellisuus loisti silmistänsä. Houkutuksilleni ainoastaan vähän pudisteli päätänsä. Viimein läksin iltamalla kotiini. Ilma kun oli lämmin, niin jätin akan rauhaan, aikoen aamulla miesten kanssa käydä häntä korjaamassa. Seuraavana aamuna ei eukkoa enää voitu mistään löytää. Yhtä äkisti oli hän kadonnut kuin ilmautunutkin. Miehet pilkkasivat minua unennäkiäksi, vaan tiedän hyvin nähneeni eukon ja muistan tarkkaan hänen kertomuksensa. Mutta eikö hän vaan liene vaipunut rahakellariin aarteitaan sieltä hakiakseen; hän luultavasti paraiten tiesi, missä hyvyydet olivat piiloitetut, joita muut yhä turhaan hakivat? Ja niin hän kuitenkin sai hautansa sata vuotta ikävöittyyn syntymämaahansa."
Pajarin tytär.
Kertomus Kiteeltä.
Yö oli lämmin. Sakea sumu peitti järven pinnan, niin että perässä istuessani tuskin soutajaa eroitin venheen toisesta päästä.
Jo kauan olimme soudelleet ristiin rastiin. Ranta yhä pakeni edessämme.
Aikaan nähden jo ammoin olisimme olleet matkamme päässä.
Soutajani, mieheksi saapa Pekka poikanen, alkoi jo oudoksua tämmöistä matkan tekoa. Vihdoin sanoi hän: "Ei päivän mentyä mailleen olisi pitänyt viipyä Hiidensaarella; tuskin vaan tänä yönä kotiin pääsemme hukkaan joutumatta." Sitten jatkoi hän: "Hiiden valta siellä yhä vielä on olemassa, päivän laskettua, tuolla korealla saarella. Kerran äitini pienenä tyttönä muiden lasten kanssa oli siellä vaapukassa käynyt. Mitä enemmin ilta lähestyi sitä parempia marjikoita löytyi. Ei aikaakaan, niin päivä meni mailleen. Äitini sen ensiksi huomasi, sillä vanha laho kanto, jonka juurella hän seisoi, alkoi hiljaa sihistä ja suhista, ikäänkuin jotakin sen sisässä olisi salaisesti pakinoitu. Silloin juuri päivän terä pilkisteli taivaan rannalta. Äitini huusi lapset kokoon, siunasi, luki Isä meidän, ja juoksujalkaa joka lapsi venheesen. Lapset olivat jo niin hätääntyneitä, että milteivät vaan venhettä kaataneet rannasta lähtiessänsä. Saivat kun saivatkin sittemmin kaiken yötä järvellä soudella ilman matkan vähintäkään vähenemättä, vaikka kotiin ei olisi ollut paljon päälle kahden virstan. Sumu sakia silloinkin järven peitti, eikä venheessä olijat tienneet yhtään, minne olivat joutuneet. Vasta aamusilla kukon laulettua huomasivat olevansa oman rantasaunansa perillä, aivan maalle pääsemässä. Hiiden vallat niin heidät lumoivat, ett'eivät tätä huomanneet, ennenkuin kukon laulettua. Silloin vasta katosi heistä virman voima."
Minä kun olin juuri matkalla keräämässä kansan taruja, päätin nyt käyttää tilaisuutta ja panna Pekan puhelemaan. Sanoin siis:
"No Pekka, kerro minulle enemmän tuosta Hiidenväestä ja muista muinaisoloista."