"En, hyvä herra, minä tiedä mitään", oli hänen lyhyt vastauksensa.
"Entäs tuo Hiiden joukko, joka kannossa sihisi tuolla ihanalla saarella?"
"Ei, hyvä herra, niistä tänä yönä virkata mitään; parasta vaan, että ollaan niin ääneti kuin mahdollista, sillä kukon lauluille on vielä pitkä aika."
Äänettömyys alkoi käydä ikäväksi. Yht'äkkiä vene työkkäsi kivelle. "Me olemme hukassa!" parkasi Pekka. "Oi jos Jumala tämän yön yli auttaisi, en koskaan kävisi tuolla kirotulla saarella." — "Nouse vaan maalle, sillä, jos en erehdy, rannassa ollaan", sanoin minä. Vaan Pekka ei maalle noussut, ennen olisi hän antanut leikata päänsä kuin noussut tietymättömälle penkerelle, jonne hiiden virmat oli vetänyt veneen.
"No, istu siinä vaikka ikäsi", sanoin viimein, maalle hypätessäni. Joitakuita askeleita käveltyäni, arvasin manterella olevani. Hapuilin sinne tänne; sattui vihdoin suuri risuläjä eteeni. Siihen tein tulen ja pistin risut palamaan. Vähän ajan kuluttua loimusi valkea iloisesti yön pimeydessä.
Istuuduin kivelle valkian ääreen ja katselin ympärilleni. Maalla ei sumu ollut niin sakea kuin järvellä. Huomasin korkean mäen alla olevamme.
En ollut kauan istunut itsekseni, ennenkuin Pekka hiipi viereeni tulen luokse lämmittelemään. Vähän aikaa töllisteltyään, sanoi hän reippaasti: "Nyt on hätä kaukana meistä! Olemme joutuneet Pajarin mäen alle, Pajarilinnan liepehille, Pajarin tyttären suojelulle."
"Tämä ura", jatkoi hän osoittaen mäen rintaa, "joka täältä rannalta nousee tuonne vasten mäkeä aina mäen harjulle asti ja sieltä yhä jatkuu alas mäen toisella puolella olevaan Hyyppiöjärveen, on mainion Karjalan Pajarin mäenlasku paikka, jota myöten hän huviksensa venheellä mäkeä laski milloin yhteen, milloin toiseen järveen, ja ihmisiä rääkätessään pakoitti aina yhdeksän naista hame korvissa venhettä mäenpäälle takaisin vetämään. Pajarin mäenlaskemisesta on tämä ura mäkeen syntynyt. Siitä minä kohta tämän paikan tunsin.
"Täällä useasti ennen marjoja noukin. Tuohon kuusen juurelle kerrankin kaadoin marjatuohiseni; vahinkoa itkin, kunnes mättäälle nukuin. Unissani tuli tuo hempeä helmikaula, pahan Pajarin tyttö parka, pyyhki kyyneleet silmistäni, syötti, juotti ja marjat maasta poimi. Unesta herättyäni oli marjarove jälleen täpötäynnä vieressäni, ja vieläpä voileipä kädessäni. Niin se Pajarin Oiti aina suosii onnettomia."
"No, pannaanpa nyt tupakkaa", arvelin minä Pekalle, kun näin että kielensä kahleet vihdoinkin olivat lauenneet.