"Kadonneen sormuksen sijaan hankki Annikki sittemmin itsellensä vaskisen sormuksen. Vaan vaivalla jaksoi hän sitä päivällä kirkkaana pitää; yöksi sen kuitenkin vuoren virma mustaksi veti. Näin kului kolmas vuosi, ja silloin sulho takaisin tuli. Sormuksen hän kyllä näki Annikin sormessa, vaan Annikki itse oli kovin muuttunut ja araksi mennyt. Kohta he kuitenkin vihillä kävivät. Vaan jo ensi yönä kun Annikki nukkui sulhonsa käsivarrella, huomasi tämä mustan vaskisormuksen. Varovaisesti otti hän sen morsiamen sormesta, luuli itsensä petetyksi, hiipi hiljaa Annikkia herättämättä vuoteelta ja läksi vielä samana yönä takaisin etelämaille, eikä ole hänestä sen koommin mitään kuulununna.
"Aamulla kun Annikki heräsi, huomasi hän yksin vuoteella olevansa ja sormuksen sormesta kadonneeksi. Heti arvasi hän asian laidan. Vuoren haltiat eivät olleet kultasormukseen tyytyneet, olivatpa vielä sulhonkin Annikilta karkoittaneet. Tämä koski tyttöparkaan niin kipeästi, että mielensä menetti ja joutui nöyräpäiseksi. Alkoi vaan kantaa kaiken omaisuutensa vuoren koloon, siten lunastaaksensa takaisin sekä sulhon että sormuksen. Kantoi sinne kaikki, mitä irti sai, kantoi yöt, päivät kantoi, vaan ei sieltä mitään takaisin saanut. Vihdoin kun ei enää muuta ollut kannettavaa, kantoi kivet aholta, mullat maasta. Siten syntyi aikaa pitkin nuo lammit tuonne laakson pohjalle. Vaan vuori ei vielä sittenkään tyydy. Ehkä olisi Annikki parka vihdoin kuitenkin saanut Kolin kolon täytetyksi, ellei olisi eräänä yönä kaatua kumahtanut kuormansa alle. Aamulla ani varhain löysivät paimenet piian poloisen kuolleena kallion kupeelta. Kurttuisiksi olivat jo hänen kasvonsa käyneet, ne samat, jotka ennen olivat olleet niin erinomaisen verevät.
"Sanotaan että tytön kova kohtalo koski niin haltioihinkin, että siitä päivin eivät enää niin uhria ahnehdi; muutamat sanovat myös, että Annikin kuoltua taaskin olisi nähty sormus hänen sormessaan, vaan mikä tosi lienee, sitä ei varmuudella tiedä kukaan. Se vaan on varmaa, että kolo kyllä täyttyy ennen maailman loppua, sillä yhätihän sinne vielä tänäkin päivänä ropoja lasketaan.
"Jos olisi Annikki parka tuona kesäisenä kisailu-yönä niinkuin muutkin tyttöset roponsa heittänyt halkeamaan, niin ei olisi hän koskaan näin onnettomaksi joutunut."
Minä rohkenin väittää, että jos Annikki heti sulhollensa suoraan olisi kertonut sormuksen laidan, niin ei olisi onnettomuus häntä saavuttanut.
"Ei, ei", sanoi tyttö vakavasti, "ei siitä olisi apua ollut, sillä vuoren haltiat olivat sormuksen keralla myös vieneet Annikilta kaiken rohkeuden. Rohkeus kun on kerran kadonnut, tulee typeryys sen sijaan."
Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi tyttö:
"Sitä kovin tekisi mieleni tietämään, missä se etelämaa on olemassa. Te kun olette kaukaa tänne tulleet, ehkä tiedätte, missä se maa on, jonne Annikin sulho meni. Olen itsekseni arvellut, olisiko etelämaa nuo kukkulat tuolla kaukana taivaan rannalla, jotka metsäisten mäkien takana niin kauniina kangastavat, sillä ainahan illoin aamuin päivän laskun ja päivän nousun aikana ne melkein kullalta hohtavat. Näkyisikö sieltä Juutaan maa, jossa ennen Vapahtaja syntyi enkelitten veisatessa? Pilvetkin siellä toisin ajoin niin kirkkaana kiiltävät, että luulisi taivaan sieltä aukenevan." Ja taaskin katseli tyttö minua kirkkailla silmillänsä niin lapsellisen näköisenä.
Koetin hänelle selittää, että ne maat, joita tavallisesti sanotaan etelämaiksi, ovat niin kaukana, että jalkasinkäveliä sinne mennessään viipyy monet kuukaudet matkalla, ennenkun perille ehtii; nuo kukkulat tuolla taivaan rannalla taasen saavuttaisi kiireestikäveliä ennen huomispäivän iltaa. Tähän arveli tyttö: "Onko se maailma niin äärettömän avara!" —
Niin olin siis nähnyt minäkin tuon kuuluisan Kolin halkeaman! Paimentyttö jätti minut miettimään kertomustansa ja kiiruhti askareilleen.