Nyt kävivät tytön silmät jos mahdollista vielä entistä pyöreämmiksi.
"No, mitä sitten olette tänne tulleet, jos ei juuri halkeamaa katsomaan?" kysyi hän aivan kummastuneena. "Käypihän täällä herroja melkein joka kesä sitä katsomassa; minkä vuoksi te ette olisi tulleet sitä katsomaan? Kävihän mennäkin kesänä Lieksan siltavouti ja eläinten tohtori Kuopiosta sitä katsomassa, silloin kun oli Lahna-ahon Antin ruunassa rupuli ja se sitten tuonne suohon haudattiin."
"No, jos halkeama on niin katsottava paikka", arvelin minä, "niin lähde sitä minulle näyttämään."
Siihen olikin tyttö valmis, ja nyt hän alkoi kepeästi kävellä edessäni toista vuoren huippua kohti. Mennessämme kertoi hän seuraavaa:
"Halkeama on juuri siksi merkillinen, että kun kerran vaan katsoo sen sisään, niin ei mitenkään malta olla siihen jotakin viskaamatta; ja kun kiven sinne heittää, panee se siellä mennessään: 'koli, koli, koli', aina siksi, kunnes se ehtii maan sydämeen asti."
Nyt alkoi tyttö kiivetä jyrkkää kalliorintaa, ja ylöspäästyänsä sanoi hän:
"Tässä se nyt on, se kuuluisa Kolin halkeama."
Minä nousin myös sinne ja näin likellä harjanteen kylkeä halkeaman, joka voi olla ainoastaan pari kolme korttelia leveä, vaan pituudeltaan näytti kuin olisi lohkaissut osan kalliosta erilleen pääosasta. Päältä katsoessa ei voinut sen pohjaa eroittaa. Heitin siihen pienen kiven; kuulin, miten se alas mennessään selvään pani: "koli, koli", ainoasti muutamia kertoja vaan; sitten kuulin selvään, että se pohjan saavutti. Siis ei kivi mennytkään maan sydämeen asti.
"Kas niin", sanoi tyttö nauraen; "ettepä malttaneet olla sinne jotakin viskaamatta, ottipa se teiltäkin vuori veronsa! Ei tyydy haltia milloinkaan, ennen kuin on osansa saanut. Jos uhalla on antamatta, niin ottaa hän sen väkisen ja silloin aina kaikista kalliimman tavaran, niinkuin muinoin Annikki paraltakin sen otti. Annikki, näetten, oli ylpeä tyttö, joka ei suostunut vuoren lmltiata hyvittelemään, kun muitten neitosten kanssa oli kauniina kesäiltana käynyt vuorella kisailemassa. Tyttöset muut olivat jokainen osastansa heittäneet kiven kallion koloon. Halkeama silloin vielä olikin paljon syvempi kuin mitä nyt onkaan, vaan sen täyttäminen tulikin vastedes Annikin tehtäväksi. — Roponsa vuorellen annettua kehoittivat muut tytöt Annikkia myös jotakin osastansa antamaan, mutta hän siihen ei suostunut, nuhtelipa vielä tovereitaankin, sanoen heidät epäjumalien palvelioiksi, kun haltialle uhrasivat. Vaan annas olla, miten tytölle kävi? Annikilla oli sulhanen nuori, jota hän rakasti kaikesta sydämestä. Tämä oli äsken matkustanut pois etelämaihin ja luvannut kolmen vuoden kuluttua takaisin tulla häitä viettämään, jos vaan Annikki niin kauan hänelle uskollisena pysyisi. Mennessänsä pani hän morsiamensa sormeen sormuksen kultaisen, sanoen: 'Takaisin tullessani, jos se ei sormessasi enään ole, niin et ole minulle uskollinen ollut.'
"Kaksi vuotta oli jo Annikki kantanut sormusta kuin silmäteräänsä; vaan iltana, jona hän vuorella kisailemassa kävi, kompastui hän muitten kanssa leikkiessään katajan juurikkaasen. Silloin sormus sormesta luiskahti ja vieri kilisten kallion koloon. Ottivatpa siis haltiat sinäkin iltana osansa ja veivätpä juuri Annikiltakin hänen kalliimman tavaransa. Ei nyt itku auttanut, valitukset vielä vähemmin.