Olimme jalkamatkallamme Pohjois-Karjalassa yöksi joutuneet melkein Kolin latvalla olevaan vähäiseen taloon. Vaikka suuresti uupuneena päivän vaivan-näöistä vuoria kiivetessä, pakeni uni kuitenkin minua. Pieneen ja kuumaan huoneesen oli hyväntahtoinen talonväkemme vuoteemme valmistanut. Päivällä näkemäni näköalat kuvautuivat yhä aivoissani. En saattanut silmiäni ummistaa. Matka-toverini olivat ammoin unen helmaan vaipuneet.
Vihdoin nousin tilaltani, pukeuduin ja menin ulos raitista ilmaa nauttimaan.
Ulkona virtaeli vastaani tuoksu hedelmöitsevältä ruispellolta. Tällä, pilvien huhtomalla ahtaalla vuoren penkereellä oli sangen vähäisiä peltotilkkuja, vaan kasvunvoima näkyi niissä olevan jotenkin väkevä. Kävelin kasteista nurmikkopiennarta vuoren äyräälle, johon näköala avautui kaikessa avaruudessaan.
Tuntui ikäänkuin olisin ylhäällä pilvissä uiskennellut. Tuolla syvyydessä, vuoren juurella sumupilveen verhottuna, oli Kolin ihana laakso, jonka halki päivällä olimme kulkeneet. Talot, niityt ja pellot olivat öiset usvat peittäneet, siellä täällä päilyi uinuva lampi laakson pimeällä pohjalla. Kaikki oli rauhallisuuteen vaipuneena. Äänettömyys valliisi kaikkialla, ainoastaan silloin tällöin kaikuivat kaukana vuorten rotkoissa yksitoikkoisesti karjan kellot, tehden hiljaisuuden yhä tuntuvammaksi.
Loin katseeni luoteesen päin yli Kolin uinuvan laakson, sivu mustarintaisen jylhän vuoriniemen, Pielisen avaroiden selkien suurien saarien yli Nurmeksen pitäjään perille aina Kainunmaan rajoille saakka, jossa äärimäisenä taivaan rannalla Maanselän harjanteet rusona hämärtivät. Taas koillisen ja idän puolelta suuren Pielisen takaa näkyi ikäänkuin kesken pauhinan tauvonnut meri: ääretön ala lukemattomia kukkuloita, jotka pistivät päänsä heidän juurilleen levinneen sumuvaipan lävitse. Tämä ala sisälsi Pielisen pitäjään ja osan Ilomantsin kirkon aluetta. Ja vielä kaiken tämän takaa siintivät kaukana Venäjän Karjalan äärettömät erämaat. Takanani etelää kohti oli Kolin, Suomen alppien, jylhä rotkoinen vuorijakso kokonaisuudessaan aina Enon ja Kontiolahden kirkkokunnille asti. Sen kolkkoa ja metsäistä itärinnettä rajoitti pitkä Pielisjärvi; länsirinteen lemuavia lehtoja ja kukkivia ahoja rajoitti taas ensiksi pieni Jeronjärvi ja sittemmin tuo herttainen kirkasvesinen Heräjärvi, joka pitkässä syvässä laaksossansa lehdikkörantojensa suojelemana jyrkkine saarineen ja niemineen näytti viehettävästi hymyilevän. Lounaan puolelta kaukaa metsän takaa loisti Höytiäisen juhlallinen selkä. Sen toisella puolella välkkyi Viinijärven kirkas pinta ja äärimäisenä taivaan rannalla siinti Outokummun yksinäinen kukkula Liperin pitäjäästä. Lännessä taas avautui silmälle ääretön ala metsämaata, kaskeja, järviä ja korkeita harjanteita, siellä täällä myös ihmisasuntoja; loitompana kukkula kukkulan takaa aina Kaavin kirkolle, Savon rajoille asti. Yli kaiken tämän kaarteli valoisa pohjainen taivas.
Kauan katselin näköalaa. Vihdoin huomasin taivaan rannalla koillisessa punaa puhuvan ruskon. Ilmassa kuului hiljainen humina, tunsin vienon tuulenhengen kasvojani koskevan. Idässä päin kaukaisilla mäkimerillä alkoi sumupilviä hiljaa virtaella; kukkulat vähänväliä karvansa muuttivat. Yht'äkkiä sähkösi päivänterä taivaanrannalla; punaposkisena rusoitti etumainen kukkularivi. Nousevan auringon suudellessa yhä leveni levenemistään ruso kukkulalta kukkulalle, aina sen mukaan kuin päivän säde ne saavutti. Punaisena hohti jokaisen aallon harjanteen huippu ja vähitellen väistyi heidän juuriltansa sumuvaippa, kunnes viimein peräti katosi. Suuren Pielisen pinta värähteli kuin elohopea. Ilma humisi ja tuhansien lintujen sävelet soivat korvissani. Kasteesta himaltelevat lukemattomat kukkaiset uhkuivat tuoksua vuoren rintehillä. Täällä ylhäällä oli jo koko luonto herännyt, mutta laakso vuoren alla uinaili vielä rauhallisesti.
Hetken vielä kuluttua kuulin paimensarven heleän äänen kajahtelevan kalliolla. Mistä tuli tuo raikas sävel näin varhain aamusella? Tuolla Kolin Ipatti-nimisellä huipulla taivaan sinin ympäröitsemänä seisoi nuori paimentyttö; puolikymmentä kiliä kiipesi kallion kylkeä myöten hänen luoksensa. Vielä puhalsi tyttö toisen kerran, ja yhä ilmestyi uusia kiliä kalliolle. Auringon säteilevänä seisoi siellä tyttö nuori. Kilit ja vuohet kisaelivat hänen ympärillänsä.
Tuonnehan oli minunkin mentävä. Siellä saisin lämmintä kilinmaitoa juoda aamukylmääni.
Ennenkuin tytön luokse jouduin oli hän jo kilinsä lypsänyt. Heti tarjosi hän minulle raintansa ja kehoitti maitoa maistamaan. Tämä terveellinen juoma maistuikin aivan oivalliselta, kiitin juotuani tyttöä ja sanoin nyt ensikerran kilinmaitoa juoneeni. "Siis mahdatte olla hyvin kaukaa, koska ette ole kilin maltoa juoneet", arveli tyttö; "ehkä tuoltapuolen Höytiäisen? Siellähän ei kuuluta kiliä pidettävän". — "Paljonhan on niitä maita, joissa ei kiliä pidetä ollenkaan", sanoin minä. Nyt kävivät tytön silmät pyöreiksi, ja hän oli viehättävän lapsellisen näköinen, kun kummastellen katseli minua kirkkailla silmillänsä. "Onko se todella totta, että löytyy paljon muitakin maita kuin ne, jotka tälle vuorelle näkyvät? Sieltäkö tekin olette tänne tulleet Kolin halkeamaa katsomaan?"
Jo olin eilen yötalossamme kuullut mainittavan Kolin halkeamaa. Nyt kun tyttö sitä mainitsi, kysyin häneltä: "Onko se mikään merkillinen paikka, se Kolin halkeama, koska siitä täällä puhutaan? Muualla en ole siitä koskaan mitään kuullut."