Vanhan vaiettua, äännettömyys tuntui yhä synkemmältä.
Mieleeni kuvautui vuosisatain takaiset tapahtumat.
En tiedä milloin nukuin, ehkä en nukkunut ollenkaan. Aivan oli minusta luonnon mukaista, kun kuulin Ukon jyrinän ja näin taivaan tulta iskevän. Vasta silloin tiesin olevani todellisuudessa ja Vaskon vieressä veneen alla, kun alkoi rankasti vettä sataa.
Samalla kuului kauhistuttava räjähdys. Silmänräpäyksen ajan oli metsä ilmitulessa. Jumalan ilma murti pirstaleiksi tuon ikivanhan koivun; kauhealla puuskalla kaatui se maahan. Siinä nyt musertuneena makasi lyylilehdon viimenen pyhä puu. Sade yhä putosi pilvistä. Ukon ilma asettui vähitellen. Vihdoin minäkin nukuin. Kun heräsin, paistoi päivä imelästi. Vasko jo istui rannikolla, kädet ristissä rinnallansa. Minun silmissäni näytti hän paljon entistä vanhemmalta.
Nousin, pesin silmäni, läksin saarta tarkastelemaan.
Aamu oli ihanimpia kuin olla voi. Ruohot ja sammaleet maassa kimaltelivat täynnä kiiltäviä vesiherneitä. Tuoreena tuoksui metsä, ja linnutkin vielä visertelivät lehdikossa ikäänkuin keväillä. Vapaasti nyt paistoi päivä vanhalle uhrikummulle, jossa tuo vanha murrettu puu nyt pirstaleina lepäsi. Sen juuret olivat kaatuessaan nostaneet suuren palan maata, ja kauhistuneena näin sieltä juurten alta valkealta paistavan kaksi pääkalloa, toinen suurempi, ikäänkuin miehen, toinen pienempi, kuin vaimon. Olisiko se mahdollista? Voisivatko nämä olla Ilarin ja Aulin pääkallot?
Kuka sen tietää? Olkoon, miten oli, en voinut olla niitä uudestaan maahan peittämättä.
Vihdoin Vaskon luoksi mentyäni huomasin hänessä suuren muutoksen tapahtuneeksi; luulen että lyylikoivun murtuminen oli myöskin murtanut hänet.
Puu oli ollut ainoa esine, joka vielä yhdisti häntä muinaisuuteen, johon Vasko itse osaksi kuului. Nyt, tämän kaaduttua, oli hän jätetty ypöyksin nykyajan erämaahan, jossa sittemmin aina kuljeskeli ikäänkuin eksyksissä.
Kolinvuorelta.