"Tuskin sanat sai sanotuksi, silloin taas taivas jytisi, kovemmasti kuin konsanaan.
"Kalliot kajahtelivat, vesi vonkui, metsä paukkoi, pyhän lehdon löi kumoon. Silloin peittyi puitten alle kaksi onnetonta ihmislasta. Onnetonta! Onnellista! Kumpiko osansa oli? —
"Kun tämän myrskyisen yön perästä nousi armas aurinkoinen, näkivät Pajarin miehet puut pyhät kaatuneina. Ikivanha lyylilehto oli kamalana kalmistona. Kammo nyt tapasi miehet. Veneet työnnettiin vesille; kiireellä saaresta soudettiin, eikä yksikään heistä koskaan tänne takaisin tullut, eikä mielestä menettänyt Päivilän pahat peijaiset lyylilehdon pimennossa.
"Siihen sortui sotainen kansa. Viimeiset Päivilän miehet kauan itkivät lapsiansa, kunnes he itse katosivat teille tietämättömille. Harto, syypää sukunsa surkeuteen, vihdoin itsensäkin surmasi. Monolan viimeiset miehet hajotteli pohjoistuuli. — Papit ottivat kalapaikat.
"Siihen saattoi veljesten vihat, kansan keskinen kateus." —
Tähän raukeni Vasko, pää oli painunut kivelle, vesi vuoti hänen silmistänsä, eikä enään vanhusparka mitään virkkanut. Minua kummastutti, että nämä vanhat tapahtumat häneen niin kovasti koskivat. En myöskään ollut ennen koskaan kuullut Vaskon yhtämittaa näin pitkään puhuvan; olin varma siitä, ett'en häntä enää viikkokauteen saisi sanaakaan virkkamaan. Vihdoin läksi vanhus veneemme luokse, kaatoi sen kumoon ja asettui sen alle yölevolle. Viittasi minulle kädellänsä esimerkkiä noudattamaan. Heti minä häntä seurasinkin, heittäydyin myös pitkälleni.
Yo oli pimeä, lämmin painava.
Tuliroviomme oli jo sammumaisillaan. Tuontuostakin kimalteli kirkkaita säkeniä hiilistossa. Äänettömyys oli kaikkialla.
Silloin vielä kerran kuulin Vaskon hiljaan lukevan seuraavaa rukousta:
"Panen maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla.
Maa hyväksi holhojaksi,
Kaikkivalta vartiaksi;
Maria makuuttakohon,
Jesus ylös nostakohon
Jumalata kiittämähän,
Ijäti ylistämähän."