"Sattuipa pieni poika paadelle nousemaan, jonka alla Pajari piili, tunsi kiven tutisevaksi pahantekiän sydämen tykytyksestä. Poika pilkisteli kiven alle, näki siellä palavat silmät, alkoi miehille huutaa: 'Jänis louhessa lymyy, keträsilmä kiven alla.'
"Täältäpä Pajari vedettiin esiin, nostettiin hevosensa selkään, ja elävänä kudottiin mies hevosinensa kiviraunioon. Pajarilta pää vaan heitettiin näkymään, ja suun eteen pantiin makea voileipä näläntuskan kiihottamiseksi.
"Tämmöisen surman sai kuuluisa Karjalan kuningas, maamiesten mahtava herra —
"Vielä nytkin sanotaan myrskyisillä syksysäillä kalamiesten kuulevan Pajarin huutavan sulkkusuitsiansa ja kulta päitsiänsä. Ja kuuluupa täällä kerran käyneen herroja Helsingistäkin, joiden sanotaan purkaneen raunion ja sieltä löytäneen Pajarin tulukset ja kannukset.
"Onnettomasti myös Pajarin tyttärelle kävi, ei suinkaan omiensa, vaan isänsä rikosten tähden.
"Ennenkuin Pajari viimeisen kerran kotoaan läksi, koetti hän pelastaa ainokaisen hempeän lapsensa ynnä kaikki kansasta ryöstetyt rikkautensa. Vihastunutta kansaa ei tosin Pajarin tyttären olisi tarvinnut peljätä, ei suinkaan, sillä Pajarin Oitilla oli yhtä monta ystävää kuin isällänsä vihamiestä. Oitin äiti oli, näet, ollut karjalaista sukua eikä ulkomaalaista, niinkuin isä. Aina pienestä pahasesta oli Oiti äidiltänsä oppinut kansaansa rakastamaan, aina hän koetti isänsä pahat teot voimainsa mukaan parantaa. Onnettomain lohduttaminen oli aina ollut Oitin tehtävänä.
"Niin, Pajarilla oli siis tyttärensä ynnä muut hyvyydet pelastettavat, ennenkuin itse läksi pakosalle. Impilahdella oli hänellä hovi toinen, komea, jonka oli tyttärellensä aikonut asunnoksi.
"Jokea myöten oli helppo laskea Laatokalle ja sitä myöten Impilahdelle.
"Aarteensa kaikki kannatti Pajari tällä mäellä olevasta linnastansa venheesen, joka niistä niin täyttyi, ett'ei laitoja paljon näkynyt, vaikka vene oli kolmihankainen. Siihen venheesen talutti Pajari myös ainoan tyttärensä.
"Kaunis kuin päivän koi kuuluu tuona aamuna Pajarin tytär olleen, kun hän täältä isänsä linnan portahilta silmäili syntymäseutua suloista, jonka hänen nyt oli ijäksi jättäminen. Portailta heitti hän jäähyväisensä palvelioille ja orjille, joita oli keräytynyt piha täyteen. Heitä kiitti hän uskollisuudesta, häntä kohtaan osoitetusta rakkaudesta, ja pyysi anteeksi kaiken sorron ja väkivallan. Kaikki läsnäoliat olivat itkusta sulaa, sillä Oitin ääni oli soinut kuin taivaan kannel ja silmäilynsä sulattanut kaikki sydämet tänä eron hetkenä. Sanotaan että se, joka kerran oli nähnyt Oitin siniset silmät, niitä ei koskaan enää unhottanut. Valkoisena kuin kyyhky kotkan rinnalla käveli Oiti nojautuneena isänsä käsivarrelle portaita alas rantaan päin; väkijoukko lankesi maahan hänen eteensä vielä kerran suudellakseen hänen viileviä helmojaan. Kuuluupa itse vanhan Pajarinkin silmistä vedet tippuneen, silloin kun hän sysäsi vesille veneen, jossa ainoa lapsensa lähti. Musta Huotari, Pajarin vanha palvelia, istui perässä; hänen huostaansa oli Oiti uskottu.