Istuin yksin, katsoa tuijottelin sammuvaa valkeata. Yö oli lämmin ja ihana; sumu oli poistunut; puitten latvat Pajarinmäeltä näyttivät oudoilta haamuilta, sammuvan valkean vaikutuksesta milt'ei eläviltä olennoilta.
Olisiko tuolla liikkunut ketään? Ehkä tuon hirmuisen Pajarin vanhat orjat vielä yön pimeydessä täällä harjoittivat palvelustaan?
Tuolla harjun huipulla kuumottaa jotain. Olisiko tuo nouseva kuu vaiko impi, Pajarittaren loistava haamu? — — — Kyllä, solava hän on kuin kuurainen koivu kuutamolla; vaippansa välkkyvi kuni sulava silkki ja helmet. Niin, helmet heloittavat kaulassa, kiharat hopiana virtaelevat olkapäillä, ja Pajarin kruunu se paistaa päälaella. Mutta silmät, nuo tumman siniset silmät! Niin, noissa ihmeellisissä silmissä on yhteen sulanut sekä litvalainen kuumuus että suomalainen sulous. Mikä tenhovoima on noilla silmillä! Maltas, hän luopi ne minuun; joka verenpisara suonissani karkaa syvimpään soppeen. Nyt päästää hän helmivihkon kaulastansa ja alkaa helmiä lukea oliko niitä vielä monta. — Monta oli niitä, monta! Ääretön oli tuska, joka nyt hänen silmissänsä ilmestyi.
Viluko minua puistattaa? Vedetkö tippuvat silmistäni? Sääli on häntä, äärettömän sääli! —
Mikäs nyt kajahtelee kaukaa? Kuules tarkemmin, kuuluuhan tuolta koiran haukuntaa, hevosten hirnuntaa ja sarvien helinää.
Tuolla ratsastaa metsästäjäparvi uljaasti yli sillan linnaa kohti. Päiväpaisteessa välkkyvät keihäät ja miekat, liput ja jouhet ne tuulessa häilyvät, ja torvet heleästi soivat. Ensimäisenä ratsastaa Pajari itse valkoisella oriillansa, päässänsä paistaa kultanen kypäri, vaan musta ja hirvittävä on muotonsa. Keihäänsä kärjessä kantaa hän sarvekkaan hirven päätä metsästysonnensa osoitteeksi.
Pajarin rinnalla ratsastaa ylpeästi ulkomaalainen ritarimies, veden karvaisella hevosella, kantaen keihäänsä kärjessä verisen kontion päätä. Heitä seuraa suuri joukko ritareita, metsästäjiä ja haukankantajia sekä monta kuormaa metsän antimia, karhuja, hirviä, peuroja ynnä muuta.
Vihdoin viimeisenä ratsastaa alakuloisena nuori ritari vaikolla oriilla. Hän on nähtävästi oman maan miehiä. Kaunis on hän, vaan kalpea kuin kuolleista noussut. Ensimäiset joutuivat jo linnan portaille. Siellä seisoi Pajarin Oiti hopea malja kädessä, tarjoten metsästäjille virvoketta. Tämän huomattuansa punottuivat hetkeksi tuon kalpean nuorukaisen vaaleat kasvot. Vaan Oiti se vaaleni vaalenemistaan, kun isänsä käskystä osoitti maljansa vedenkarvaisella istujalle, joka vuorostaan laski kontionpään Oitin jalkojen juureen. Oiti säpsähti, heitti rauhattoman etsivän katseen metsästäjäparveen, kunnes huomasi tuon kalpean nuorukaisen. Silloin oli malja pudota immen käsistä. Kalpea mies kannusti hevostansa; yhdellä laukalla oli se Oitin edessä. Hätäisesti lausui hän:
"Armas haltiattareni, te erehdytte, jos voiton maljan osoitatte kelvottomalle. Minä olen Hiiden kontion kaatanut, vaan sen kanssa syleilyssä kaaduin myös itse kuolevan karhun alle. Tämä muukalainen", hän osoitti vedenkarvaisella istujaa, "luuli minut kuolleeksi, sieppasi karhulta pään ja vei sen isällenne palkintoaan periäkseen. Sillä isänne oli vannonut antavansa tyttärensä sille ritarismiehelle, joka yksin kaataisi hiiden kontion. Minä olen sen tehnyt ja perin julkisesti palkkani." — Niinkuin ukon nuolet välähti kaksi miekkaa ilmassa, ja samassa silmänräpäyksessä painuivat ne vartta myöten kumpaisen ritarin rintaan. Kauhun huudolla heräsin. Kuu kuumotti heleästi. Pajarin mäki lepäsi rauhallisena. Yö oli kaunis ja ihana, vaan kummallinen unennäköni oli unen silmistäni karkoittanut. —
Siirnitsa.