Kertomus Karjalasta.
Oli tyyni kesäpäivä. Lapsuuteni kodon alla kohosi Höytiäisen kirkas, helmeilevä pinta, josta levisi yksinäinen, juhlallinen Joutsenuksen saari, lapsellisen mieleni kaipaama, tuntematon ja lumottu mielimaailma. Joka kesä olin sinne halunnut, aina siitä asti kuin vanha Katri oli kertonut erakon muinoin siellä elämänsä päiviä viettäneen täydellisimmässä yksinäisyydessä, paastoten ja ruumistaan rasittaen.
Juuri tänäpäivänä oli minusta Joutsenuksen saari tummassa, salaperäisesti veden pintaan kangastelevassa kohdussaan, viehättävän houkutteleva. Joko viimeinkin täyttyisi kauan kytevä toivoni? Saisivatko jalkani tänään poljeksia tuota ikävöityä rantaa?
Vaan olipa nyt suotuisa päivä. Vanha suntio aikoi, näet, heittää lankojansa selälle, ja kun minä tarjousin soutajaksi, suostui hän lähtemään kanssani saarelle; kenties saisi hän sen kalaisista lamperoisista helpommin maimoja koukkuihinsa.
Muistan selvään, kuinka sydämeni ilosta sykki, seuratessani suntiota rantaan, eväskääry ja onkivapa kädessäni.
Alkumatkalla sousin lapsellisella innolla. Sangen vähän huolin ihanasta luonnosta, jonka helmassa huojuimme. Ja kumminkin, kuinka armas ja hymyilevä oli tuo maisema, joka väikkyi edessäni! Sitä olin kuitenkin ennen niin suuresti ihaillut. Höytiäinen oli silloin vielä täysimmällään.
Kirkkaasen, tyveneesen veden pintaan kuvastui jokainen pieninkin rannalla oleva esine ihmeellisen todenmukaisena; vene lehtisen rannan luona keijui ikäänkuin vihriässä lehdistössä, niin että rantaa itseään tuskin voi eroittaakaan, sillä kaikki näytti vedessä ainoalta lehdiköltä, jonka suojasta sitten kaksi kirkkoa ja kaksi kylää perus-perustaansa vastaan pilkutti. — Puolen vuotta takaperin olin nähnyt saman maiseman aivan toisellaisessa puvussa: kirkas iljanko peitti silloin veden pinnan, ja rannan puut, jotka nyt vedessä kastelivat pitkiä riippuvia lehviään, muodostivat silloin rannoilla viehättävän hopealehdon. Kimaltaen talvipäivän loisteessa riippui kussakin oksassa lukemattomia jäähelmiä, joita syysmyrskyt ensin olivat vaahtovetenä räiskyttäneet puitten latvoihin asti. — Ainoasti Höytiäisen rannoilla olen tämmöistä saanut ihailla.
Päivä oli mailleen menemäisillään, kun saavuimme saareen. Taivas ja vesi leimusi punanpuhuvassa kiilto-kiillossaan, mutta Joutsenuksen saari näytti nyt vielä pimeämmältä ja salaperäisemmältä kuin ennen.
Me nousimme maalle juuri niinsanotun Siirnitsanvaaran kohdalla. Hiekkainen ranta, johon olimme venheemme laskeneet, oli, niinkuin moni muukin Höytiäisen ranta, sakeesen kylvettynä helmimäisillä, pyöreillä kivillä. Suntio arveli Vellamon tänne helmivyönsä purkaneen. — Polku rannalta nousi halki synkän männikön jyrkälle vaaralle. Tämän oli tarun mukaan Siirnitsa tallannut, juomavettään kantaessaan. Höytiäisen kirkas ja viileä vesi oli ollut hänen ainoa juomansa. Muista saaren lähteistä ja lammista ei sanottu hänen koskaan juoneen, — niistä vesi olisi ollut liian helposti saatu, ja hänen oli kaikessa itseänsä rasittaminen.
Sangen vaivaloista oli kiipeäminen vaaran harjalle, jossa jylhä, musta metsä hiukan aukeni, antaen sijaa pienelle nurmikentälle, ja tämän keskellä kohosi vähäinen kiviraunio.