Tämä sammaltunut kivikoko oli ollut tulisijana Siirnitsan asunnossa. Todellakin — tuskinpa katsellee pyhiinvaeltaja suuremmalla kunnioituksella pyhää Jerusalemia, kuin minä tätä kivikasaa. Olin kuullut kerrottavan, että tuo yksinäinen vanhus, lihaansa rasittaakseen, tällä paikalla polvillaan rukoellen oli rautasiimaisella ruoskallansa selkäänsä piessyt, kunnes veri alkoi virtana juosta ja hän vaipui maahan hermotonna. — Raunio oli ollut hänen makuusijansa, kivi hänen päänalaisensa. Olin kuullut vanhuksen ainoana ravintonaan käyttäneen saaren alkuperäisiä tuotteita, niinkuin kaloja ja lintuja, joko kuivattuina tai tuoreina, kuin myös marjoja ja hillaa; huhtaa hän ei viljellyt ensinkään.
Hänen mielensä kestäväisyys tuntui minusta niin jalolta, niin kummastuttavalta, että hän mielessäni kasvoi muinaisuuden urosten vertaiseksi. Ja tämä ei ollut kummakaan, katsoessani hänen kohtaloansa sääliväisyyden kannalta. — Aatteleppas, kun kesänsä, talvensa, keväänsä, syksynsä yksinään piti saarella asua! — Kesäksi tänne juuri voisi tehdä mieli jäädä asumaan sen, joka haluaa kuvaella itseään Robinson'iksi. Mutta pitkinä, pimeinä syksy-öinä myrskyjen raivotessa ja aaltojen pauhatessa, tai talven kietoessa kaikki kohmettuneesen jääpukuunsa! Silloin mahtaisi yksin asuminen tällä autiolla saarella olla kamalaa.
Ja tämmöistä tilaa oli tuo vanha erakko kestänyt koko pitkän elämänsä!
Mikä mahtoi olla syynä tähän itsensä rasittamiseen?
Ei toverinikaan, tuo muutoin ylen tietäjä suntio, tainnut antaa asiasta sen selvempää selitystä. Sen vaan arveli, että Siirnitsa, joka aikoinaan oli ollut monakkona Kuhasalon monasterissa, olisi tehnyt jonkun suuren rikoksen ja että hän, saadakseen anteeksi-antamusta, itse oli sitoutunut ikuiseen katumustyöhon syntinsä sovitteeksi.
Tämän kuultuani vaivuin syviin ajatuksiin.
Tällä hetkellä minua ei viehättänyt luonnon lumoava kauneus, ei tuo yön varjoon peitetty jylhä saari tummine uinuvine lampineen, ei edes suuri, saarta ympäröivä järvikään, joka tyyneeksi oli levitellyt avaran pintansa, eikä tuo himmeästi rusottava kesä-öinen taivas. —
Päivä alkoi nousta kun läksimme kotimatkalle ja heitimme jäähyväiset sekä Joutsenuksen saarelle että Siirnitsanvaaralle.
Olin uupunut ja alakuloinen kovasta soudusta ja valvomisesta, mutta enin siitä olin pahoillani, kun en Siirnitsasta saanut enempiä tietoja enkä Kuhasalostakaan muita kertomia. — —
Viikot vieri, päivät päiviä ajeli.
Muutamana päivänä kutsui minua vanhempi sisareni asuntohuoneitten yliselle, jossa aina saatiin häiritsemättä keskustella. Sinne tullessani istui hän jo iso kirja polvillansa. Tämän oli hän kaivanut käsiinsä siellä olevasta vanhasta kirja-kokoelmasta. Kirja oli vanha ja sen kannet haljenneet. Niiden välistä oli hän löytänyt kellastuneen paperin ja sanoi sen äsken huomanneensa kansia pölystä pyyhkiessään.