Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet avuttomina sairastaa ja kuolla.
Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä, että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä; sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille, niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia. Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen, esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi pakkosiirtolaisuudeksi, — "minkä majesteetti armossa myönsi".
Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein alueelle ja minut Sahalinille.
Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää, mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea vuottakaan…
Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa… Joskus tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.
Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen — tuo puoliksi kuolleitten valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen… Joskus kuulee puhuttavan, että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku — hän ei voinut sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä lämmintä…
Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää, sen puutteessa on jälellä vain — kuolema.
End of Project Gutenberg's Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa, by Anonymous