Ja sittenkin — päivä kului kutakuinkin siedettävästi, sillä työ ja lukeminen pahimman kaihon karkotti. Mutta ilta! Mimmoisia tunteiden rääkkäyksiä silloin tuli kestää! Ainoastaan lujaluonteisemmat saattavat moista elämää kestää…

Edellä mainitsin, että olimme saaneet muutamia helpoituksia, mutta kun noille "helpoituksille" ei ollut virallista vahvistusta, ei niiden pysyväisyydestä ollut varmoja takeita, sillä yksinäinen vankeus oli vieläkin käytännössä ja vankilan viranomaiset saattoivat milloin tahansa palata vanhaan järjestelmään.

Ja nuo helpoituksetkin ennenpitkää muuttuivat rasittaviksi syystä, kun aina oli sääntöjä mitä tarkimmin noudatettava. Niinpä, esim., toisten vankien tapaaminen tapahtui aina määrätyllä hetkellä ja määrätyssä paikassa; tuli siis mennä toista tapaamaan silloin, kun ehkä mieluummin olisi ollut yksin ja kun taas mielellään olisi toveriansa nähnyt ja puhutellut, tuli olla yksin. Eikä edes kolmen sallittu yhtäaikaa toisiaan tavata, vaikka kaikin keinoin koetimme sitä saada. Vain "klubissamme" saimme samalla aikaa olla kaikki, kaksi aina kussakin karsinassa. Sairaat eivät voineet tällöinkään seuraan päästä, sillä kävelymme tapahtui avonaisen taivaan alla, sateessa ja kylmässä useinkin tuntimäärin seista värjötettiin. Pyysimme lupaa edes työhuoneittemme oviin saada luukut, kun, muka, samaa työtä useamman tehdessä usein toisten neuvoa ja apua tarvitsee. Jotenkin vastenmielisesti suostui vankilan päällikkö siihen.

Vuonna 1895 alettiin päästää meitä myöskin isoon pihaan sekä kasvilämpiöihin, kaksi kerrallaan. Vanhassa vankilassa olevan keittiön ikkuna oli tähän pihaan. Kahtena viimeisenä vuotena sallittiin meidän pyhäpäivinä valmistaa keittiössä itsellemme teetä. Tänne ikkunan alle muodostui meidän pieni "klubimme", jossa joimme teetä ja juttelimme keskenämme pari kolme tuntia kerrallaan. Työhuoneiden luukuista niinikään luimme toisillemme. Viranomaiset eivät katselleet tätä suopein silmin, ja kun sanoistaan emme välittäneet, käskivät he vartijoiden meitä estää vaikkapa väkipakonkin uhalla. Moiset kiellot eivät miellyttäneet meitä, sillä emmehän olleet järjettömiä petoja, joilta aina tuli äkkiyllätyksiä odottaa, ja miksikä meitä tuli näin ahdistella? Olihan lukkoja ja salpoja tarpeeksi: 1) kunkin kopin ovessa oli lukko, 2) vankilan ovessa oli lukko, 3) muurin portissa oli lukko ja 4) linnan ulkomuurin portissa oli lukko. Vartijat kävelivät öillä ja päivillä vankilan muureilla ja muurien vieressä; vartijoita oli laumottain vankilan sisällä, käytävissä aseellisia sotilaita, kasarmi täynnä sotamiehiä, ja tämä kaikki yksinäisellä saarella, jonka rantaan ei yhdenkään syrjäisen ollut lupa venettään laskea, sitä vähemmän maalle astua.

Näytti siltä, ikäänkuin meidät näinä parempina aikomamme olisi kokonaan unohdettu, sillä vankilan tarkastuksia pidettiin hyvin harvoin. Mutta Nikolai toisen hallitukseen astuttua tuntui, että yllämme häälyi jokin myrskypilvi. Saimme taaskin enemmän huomiota osaksemme ja näytti, että meidät tahdottiin jälleen asettaa entisten kovien järjestyssääntöjen alaisiksi. Huomattiin meillä olevan liian suuria vapauksia ja että olimme päässeet oman asemamme määrääjiksi. Ettei tämä ollut puoleltamme turhaa pelkoa, sen osotti saapunut tarkastaja, jokin santarmiöversti, joka teki kopeissamme niin perinpohjaisen tarkastuksen, että poissaollessamme vuoteemme altakin tarkasteli ja nuuski. Poliisidepartementissa oli kerrottu, että me saimme tehdä mitä ikinä halusimme, miltei jo pommeja, ja että olimme yhteydessä vapaanaolevien vallankumouksellisten kanssa.

Tarkastaja käyttäytyi hyvin jäykkänä, ei vastannut tervehdyksiimme eikä poistuessaan sanaakaan virkkanut. Seuraus tarkastuksestaan oli se, ettemme enää saaneet kaikkia pyytämiämme kirjoja, luukut koppien ikkunoista ja työhuoneiden ovista suljettiin ja "klubimme" kiellettiin. Mutta tähän emme saattaneet tyytyä. Huomattuaan ikkunanluukut suljetuiksi kieltäytyivät useimmat vangit menemästä koppeihinsa ja vaativat äänekkäästi, että luukut avattaisiin. Vankilan äsken nimitetty päällikkö Dubrovin, joka oli kehaissut kadettikoulussa kesyttäneensä vallattomat junkkarit, hätääntyi ja käski luukut avata jälleen, kun ne, muka, epähuomiossa tulivat suletuksi. Pontevasti taisteltiin myöskin muita yrityksiä vastaan palata entiseen ankaraan järjestelmään, josta ei enää tahdottu kuullakaan. Erään kerran yltyi hälinä niin kovaksi, että vartijain tuli kutsua avukseen aseellisia sotamiehiä, ensi kerran minun kaksitoistavuotisena vankeusajallani. Sotamiehiä ei kumminkaan tuotu vankilan sisään, koska pelättiin tulevan vakavamman yhteentörmäyksen. Nytkin oli kiihtymys noussut jo siihen määrään, että eräs vanki kohotti kirveen, jos ken vartijoista "vielä yhden loukkaavan sanan lausuu".

Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat "mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme" lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä, että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia sovelluttamasta meihin.

Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884 muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet. Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi, koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi vallankumouksellisia.

Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi, toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia, ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen kahdeksan.

Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan; suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896 epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa. Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata…