Useasti juttelimme klubissamme asioista, jotka lähemmin meitä koskivat, muistelimme ruokalakkojamme, Pähkinälinnassa tuonentuville muuttaneita tovereitamme. Heidät oli haudattu linnoituksen muurin viereen; kutakin kuollutta kantoi neljä sotamiestä ja kuollut laskettiin hautaan ilman mitään kirkollista siunausta ja juhlamenoa. Sittemmin oli siinäkin suhteessa tehty muutos parempaan.
Nyt vasta saimme tarkat tiedot siitä, mitä ennen olimme vain osittaisesti kuullut. Kuulimme, että v:na 1887 vankilan pihalla mestattiin viisi vankia: Uljanov, Generalov, Andrejushkin, Osipanov ja Shevyrev. Heidät tuomittiin kuolemaan sekaantumisestaan maaliskuun 13 päivän v. 1887 asiaan. Tuomio seurasi kahden kuukauden kuluttua ensimmäisten vangitsemisesta, jonka tähden yleisöllä lienee hyvin vähän tietoa asiasta. Pääsyylliset olivat enimmäkseen Pietarin yliopiston ylioppilaita, jotka vangittiin matkalla Kasanin kirkkoon ja kirkon rapuilla. Kullakin heistä oli pommi taskussa, joita oli määrä käyttää keisari Aleksanteri kolmannen saapuessa kirkkoon Aleksanteri toisen kuolinpäivänä pidettävään sielumessuun. Neljä heistä oli vangittaissa otettu käsistä takaa kiinni, kaikki samalla kertaa. Joku toveriksi tekeytynyt oli heidät pettänyt ja antanut ilmi.
Paitsi mainitsemiani viittä mestattua tuli kaksi juttuun sekaantunutta tuomituksi vankeuteen Pähkinälinnaan, johon heidät kohta tuotiinkin.
Vasta nyt siis meille selvisi, mihin oli joutunut viisi henkeä niistä, joita olimme seitsemän nähneet vietävän vanhaan vankilaan ja sieltä vain kaksi takaisin tuotavan. Eloon jätetyt kertoivat onnettomien rohkeina käyttäytyneen oikeudessa ja yhtä miehuullisesti olivat he kuolemaankin menneet. Niin sammui viisi henkeä, kukin vasta elämänsä parhaimmassa ijässä — 21-27 vuosien vaiheilla.
Paitsi edellämainittuja viittä mestattua, oli jo muutama vuosi sitä ennen täällä mestattu kaksi upseeria, Rogatshev ja Strömberg. Jälkimmäinen oli eräänä päivänä ehtinyt naputuksella ilmoittaa naapurille mitä oli odotettavissa, vaan jo seuraavana päivänä hän sekä Rogatshev katosivat. Kerrotaan, että heidät teloitettiin hirttämällä. Rogatshev oli pudonnut alas hirsipuusta, mutta hänet ripustettiin uudelleen.
[Venäläisillä oli ikimuistoisista ajoista tapana, että jos teloitettava putosi hirsipuusta, ei häntä toistamiseen enää hirsipuuhun vedetty, koska putoamista pidettiin merkkinä rangaistavan viattomuudesta. Pyövelit joskus käyttivät tätä armahtamiskeinon hankkimiseksi; mutta vaikka putoominen olisikin huomattu pyövelin laittamaksi, sai teloitettava kumminkin aina armon ja kuolemantuomio muutettiin maanpakolaisuudeksi. Tästä vanhasta tavasta lienee ensi kerran tehty poikkeus keisari Aleksanteri toisen murhaan syyllisiä telotettaissa. Kerrottiin, näet, silloin, että pyöveli pudotti erään teloitettavan hirsipuusta, hankkiakseen onnettomalle armon, mutta tekonsa huomattiin, hän sai sata paria raippoja ja pudonnut ripustettiin uudelleen. Suom. muist.]
Vuonna 1891 tuotiin Pähkinälinnaan Sofia Günsburg Pietarista ja pantiin vanhan vankilan 1:seen numeroon. Viikon kuluttua leikkasi hän saksilla kurkkunsa. Tähän toivottomaan tekoon oli luultavasti syynä se, että hänen koppinsa oli aivan yksinäinen, ja kun hän varmaan pelkäsi näin tulevan vastakin aina ja kaiken ikää olemaan, piti hän kuoleman parempana.
Tiedot näistä tapahtumista saimme osaksi uusilta vangeilta, osaksi omien havaintojemme avulla. Uusien vankien tuloa koetettiin meiltä aina huolellisesti salata, mutta tavalla tai toisella saimme siitä tiedon. Merkkinä uusien tulokkaiden saapumisesta tavallisesti oli töiden lopettaminen työverstaissa vanhassa vankilassa; usein myöskin ruoan jakamisen myöhästyminen sekä santarmien kiireinen hääriminen niinikään ennusti uusien vankien saapumista. Tällöin tavallisesti aukaisimme ikkunaluukun ja kuuntelimme kahleitten kalinaa, joka alkoi jo puolivälissä vankilan pihaa kuulua. Päästäksemme ikkunasta näkemään tulokkaita täytyi usein miltei hengen kaupalla kiivetä ikkunalle; usein tehtiin tällöin hurstista ja pyyhinliinasta portaat, kiinnitettiin ne ikkunan säppiin ja koetettiin varovasti pysytellä ikkunassa. Santarmit taas olivat tällöin tavallista valppaampia ja tavattuaan jonkun ikkunasta, vetivät armotta alas.
Tuntuu ehkä kummalliselta tuommoinen kiihko nähdä uusia vankeja, mutta tulee muistaa, ettei vangeista yksikään osannut uskoa milloinkaan täältä pois pääsevänsä, ja kumminkin on ihmissieluun kätketty niin suuri vapauden kaipuu, että sen puutteessa mitä intoisammin haluaa edes kuulla kerrottavan vapaudessa elävistä ihmisistä, ja uudet tulokkaat aina jotain uutta vapaasta elämästä kertoa tiesivät. Usein saa tuntea henkistä nälkää, sielu kaipaa jotain hengen ravintoa, se ikävöi ja kaihoaa, ja, saamatta tyydytystä, turtuu, silloin tuntee vaistomaista pelkoa, kuolettava yksinäisyys ahdistaa rintaa ja ellei noita tunteita tavalla tai toisella saa karkoitetuksi, seuraa hengen tylsyminen ja mielipuolisuus. Kukin pitkällistä yksinäistä vankeutta kokenut varmaankin on tällaista saanut kokea. Aurinko, taivas, ihmiset, äänet — kaikki näyttävät toisenlaisilta, kummallisilta, vierailta, käsittämättömiltä, vihamielisiltä. Eipä edes uni tuonut tähän muutosta; vankilasta pois pakeneminen, mitä mahdottomimmat karkaamiset uni loihti, jotka aina päättyivät niin, että taas joutui kiinni ja vankilan muurien sisälle; ei edes yli kymmenen vuotinenkaan vankilassa olo tämmöisiä unia lopettanut… Niin, usein, hyvin usein joutuu tuollaiseen mielentilaan ja silloin tunnet salaista toivoa, että tuotaisiin uusia vankeja, jotka edes jonkinlaista vaihtelua tähän haudankaltaiseen yksitoikkoisuuteen toisivat. Se on siitäkin syystä luonnollisempaa, kun, huolimatta paljonkin entisestä paremmaksi muuttuneista olosuhteista, yhä tunnet tarkoituksettoman elämän hirmuisen ikeen rasitusta.
Nyt kun olen jo kaukana Pähkinälinnasta, muistelen sinne jääneitä tovereitani, kuvailen heitä haudasta nousseiksi haamuolennoiksi. Kaikelle on siellä tarkkaan määrätty aikansa, sisällinen elämä on niin köyhä, tänään on samaa kuin eilen ja huomenna samaa kuin tänään. Kuinka useasti aamulla herätessä tulikaan ajatus: "jospa edes jotain uutta, vaikkapa se huonompaakin olisi, kunhan vaan uutta". Mutta turhaan! Taaskin sama polku astuttavana, jota jo 12-13 vuotta sai astua, samat santarmit kahden puolen, jotka eivät salli askeltakaan syrjään ottaa. Vankilan muurien ulkopuolelle ei kukaan milloinkaan pääse, ja toisinaan olisi suostunut puolen elämästään antamaan jos olisi päässyt torniin nousemaan ja sieltä kauvas vapauteen silmäilemään…