Aleksejevskin varustukseen oli teljetty v. 1882 tapahtuneeseen n.s. Michailovin juttuun sekaantuneet. Näistä vuoden kuluttua kuoli varustuksessa kuusi henkeä ja yksi tuli hulluksi. Jälelle jääneet olivat puoliksi mädäntyneitä kun vasta asianomaiset "huomasivat" vankien tilan. Tähän saakka "ei huomattu" mitään, yksinpä lääkärikin, vanha äijä Williams, kosketellen sormellaan sairasten vankien pöhöttyneitä jalkoja, joka kerran sanoi: "ei tämä vielä ole mitään", ja määräsi sairaalle lusikallisen maitoa sekä mädäntyneen ruoan sijaan — hapankaalia ja puuroa. Hoitajain, päällikkökunnan ja vartijain käytös vankeja kohtaan oli kyynillistä, sydämmetöntä ja raakaa.

Varustukseen teljettyjen joukossa oli kolme naista Lebedeva, Terentjeva ja Jakimova lapsensa kanssa. Puoliksi mädänneinä vietiin heidät Karin vankilaan, paitsi Terentjevaa, joka oli kadonnut tietämättömiin. Minkälainen olo Aleksejevskin varustuksessa vangeilla oli, siitä todistukseksi kertoivat siellä olleet vangit, että eräänä yönä olivat rotat syödä Jakimovan lapsen, jonka äiti vain hädin tuskin sai pelastaneeksi, eräs heistä näytti leipää, jota olivat saaneet syödä, — se oli kaikkea muuta kuin leipää.

Elokuussa v. 1884 tuotiin Aleksejevskin ja Trubetskoin varustuksissa istuneet ja sittemmin sieltä Karin vankilassa pakkotyössä olleet kymmenen vankia meidän linnaamme; usea heistä oli jo useampia vuosia ollut tyrmässä ja pakkotyössä ennen kun asiansa ratkaistiin. Karin vankilassa olonsa oli jonkun verran helpompaa, kuin linnassa olo, mutta sittenkin olivat kärsimyksensä niin kauheita, että he päättivät karata ja jos ei onnistuisi — polttaa itsensä tyrmässä. Vankilan muurin alle oli kaivettu käytävä, rovio oli valmistettu, mutta yrityksensä keksittiin ja estettiin. Vankeja Pietariin kuletettaissa pantiin heidät rautoihin, suljettiin akkunattomiin koppeihin jokialuksessa ja Kamaa sekä Volgaa kulettaissa seisoi kunkin kopin oven edessä asestettu vartija.

Näistä hajanaisista piirteistä toivon jossain määrin käyvän selville sekä vankilamme ulkonaiset suhteet että onnettomien vankien olo ennen Pähkinälinnaan siirtämistä.

I.

Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen. Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka, niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema — ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin, vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet…

Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty, niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja — vankilan vaatteiksi — hienot, silmien pesuastiat ja klosetit käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit. Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa ollut mitään muuta huonekalua.

Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla, vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä: näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä merkityksessä.

Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.

Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä; pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta, pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn, ja ettei vanki saisi huutaa — pistettiin kapula suuhun.