— Oli hyvä, että selitit sen, Ted — sanoi Ruth — sillä muutoin olisimme pitäneet huomautuksiasi liiaksi mieskohtaisina. Mutta etkö todellakaan toivo kasvavasi?
— Kyllä, otaksun, että teen sen joskus, tahdonpa, tai en, näethän, eihän sitä voi kohtaloaan kukaan välttää. Mutta sinä olet, Ruth, syvästi loukannut minun tunteitani.
— Olen siitä kovin pahoillani, mutta miten?
— Miten, Ruth? Eikö se mitään merkitse että olen puhellut sinun ja Duncanin kanssa kuitenkin viiden minuutin ajan puhumatta ainoatakaan sanaa mongerrusta? Ja kuitenkin sanot, etten lainkaan ole muuttunut. Oi, Ruth, jospa tietäisit, kuinka minun sydäntäni raatelee. Mutta miksi et onnittele minua, Ruth?
— Minkätähden? Onnettomuutesiko? Mielelläni, jos tahdot.
— Ei, sinä paha tyttö — edistymiseni tähden kaikessa, mikä on herraskaista.
— Mutta aamiainen on valmis. Juostaanko kilpaa kotiin, Duncan.
— Olkoon menneeksi, saat alkaa ensimäisestä puusta, kun minulla ovat niin pitkät sääret.
Lähdettiin, ja pitkät sääret voittivat. Ruth ei jäänyt paljoa jälkeen ja he astuivat yhdessä ruokasaliin. Ruthin mielestä ei veli ollut koskaan näyttänyt niin komealta. Hänen kasvonsa olivat lämminneet juoksusta ja vaalean ruskea, aaltoileva tukka oli pyyhkäisty tavallista enemmän taaksepäin leveältä, valkoiselta otsalta, hymyily oli melkein naisellisen lempeä, mutta kookas ja hyvinmuodostunut vartalo oli miehekäs, samoin vapaa, hienostunut puhe ja käytös.
Lady Douglas käytti vielä surupukua eikä näyttänyt paljon muuttuneen. Valter oli kasvanut ja oli nyt melkein yhtä pitkä kuin Duncan, mutta hän oli hoikka ja poikamainen. Kaikki olivat iloisia nähdessään taas Ruthin. Ja vaikka Edvard ja Valter olivat melkein unohtaneet Duncanin, eivät he kuitenkaan voineet ujostella tuota melkein yhtä poikamaista miestä. Ruthin mielestä tuli Duncan vuosi vuodelta nuoremmaksi.