— Mihin se meni, mr Leigh? Onko se taulussa?
Heidän oli vaikea pidättää naurua.
— Tässä se on — kuului äkkiä heidän takanansa — ja sinä olet ampunut minua, kuten sanoin.
Charley katsoi taakseen. Se nuoli, jonka hän toivoi olevan taulussa, näkyi Tedin liivin taskusta. Hän joutui hämilleen.
— Kuinka, Ted, mistä sinä sait sen?
— Jaloistasi, vakuutan. Onnittelen sinua, Charley, varman edistymisesi johdosta, minun tilapäisen, mutta ei vapaehtoisen poissaoloni aikana, ja teitä mr Leigh, oivallisen opetusmetoodinne tähden.
— Kas niin, Ted, oletko jo täällä? sanoi Duncan — heitinhän sinut ojaan, eikä se ollut minun syyni, jos et sinne joutunut.
— Otaksun, ettei miehen tarvitse jäädä ojaan, vallankaan jos hän joutuu sinne jaloilleen. En tunne myöskään mitään luonnonlakia, joka pakottaisi palaamaan samaa tietä kun on mennyt.
— Ole nyt siivosti, Ted, kymmenen minuuttia, jos ei mikään luonnonlaki, kuten pelkään, sitä estä. Nyt, Charley, vielä yksi yritys, se käy nyt varmaan paremmin.
Uudelle oppilaalle oli vihdoinkin selvinnyt, että nuolen piti antaa mennä juuri määrätyllä hetkellä. Hän koetti uudestaan. Duncan huusi "hyvä". Ja nuoli lensi helähtäen kultaiseen keskipisteeseen.