Viimeiset sanat kuiskattiin Ruthin korvaan, vaikka niin kovaa, että hänen seuralaisensakin ne kuuli.
— Ted, — sanoi Ruth äkkiä — toivon, että annat minulle kunnollisen vastauksen erääsen kysymykseen — teetkö sen?
— Milloin olen toisin tehnyt? Anna kuulua!
— Tiedän, että noilla pienillä kallioilla tuolla kaukana meressä on nimi. Ole hyvä ja sano se, mutta älä koeta narrata, sillä minä olen sen kuullut ennen, ja tiedän siis sanotko oikein.
— Mitä kallioita tarkoitat? Jaha, näen — tuo korkea ja nuo kaksi pientä, jotka juoksevat perässä. Hyvä, minä en sano niiden nimiä, mutta minä voin täydellisesti ja perinpohjaisesti kuvailla niiden luonnon. Minun täytyy muistuttaa sinua jostain, joka tapahtui sinun ensi kertaa täällä ollessasi. Et muista nähneesi näitä kallioita silloin — muistatko? Et, ja miksi? Niin, niitä ei ollut vielä silloin.
— Ei, Ted, kuulehan, puhu vakavasti!
— Kuinka minä voin kertoa, kun tuolla tavalla keskeytät? Muistat kai, että minä sangen kohteliaasti pidin huolta erään vanhan rouvan matkalaukusta? — Älä keskeytä. Pidämme päätettynä, että sinä tähän ja kaikkiin muihin kysymyksiin vastaat: "aivan niin." No, kuten sanoin, otin hänen matkalaukkunsa ja ajattelin, kuten muistelet (eikö niin?) että sinä tiesit ystävällisyyteni ja kiitit minua. No niin, sen sijaan kuulin kauan jälkeenpäin, ettei hän koskaan saanut takaisin sitä, vaikka minä olin siitä ainoastaan pitänyt huolta, kuten tiedät. Mitä teki tämä hupsu rouva, joka muuten asui tuossa kukkulan toisella puolella olevassa talossa — mitä — hän luuli tuota laakeaa kalliota, jonka ehkä näet, onnettomaksi matkalaukukseen, josta minä olin niin hellää huolta pitänyt, kuten ymmärrät. Jos sillä vanhalla rouvalla olisi ollut hiukankaan järkeä, olisi hän luonnollisesti lähettänyt hakemaan minun arvokasta apuani, vai kuinka? Mutta hänellä et ollut järkeä. Hänellä oli vaan kaksi pientä koiraa Flipsy ja Flopsy. Hän kutsui ne pienet koirat, pani niille pienet nutut ylle, etteivät vilustuisi, riisui kenkänsä ja aikoi hurjistuneena syöksyä suolaiseen syvyyteen, saadakseen takaisin kadotetun laukkunsa, jossa, kuten olen kuullut, olivat Flipsyn ja Flopsyn parhaat vaatteet. Hän astui kolme askelta veteen, Flipsy kaksi ja Flopsy yhden. Hän katsoi taakseen nähdäkseen, olivatko rakastettujen nutut paikallaan, silloin, oi, voi! Suolainen merivesi huuhtoi heitä ja kaikki kolme kivettyivät kauhusta ja ovat jääneet siihen kivettyneinä. En ihmetteleisi, jos sanoisit, ettet voi eroittaa vanhan rouvan muotoja tuossa korkeassa kalliossa, eli kivettymässä piti sanomani, mutta geoloogit uskovat sen olevan seurauksena… olen sen unohtanut! Duncan voi sanoa sen varmaan. Mutta jos tarkemmin tutkit, näet, että Flipsyn ja Flopsyn nutut kuvastuvat selvästi — niin, voinpa, sanoa — oikein kauniisti. Ja, ihmeellistä kyllä, laukku ei ole vielä tullut rantaan. Jos tämä ei ole tosi satu, Ruth, saat kutsua minua hölynpölyksi.
— Aivan niin — nauroi Ruth. Ted nauroi myös sekä Duncan, joka sanoi: — No, hyvä, Ted, tunnustan, että olet voittanut minut. Mutta miksi nuo toiset seisahtuvat. Onko tämä Deer Park?
— Kyllä, täällä ollaan! Hei! Kas niin — huusi hän — eteenpäin siellä, ettekö voi, antakaa tietä päällystöllenne!
Vaunut kääntyivät veräjästä taloon. Mutta me jätämme kertomatta vieraiden vastaan oton ja kestitsemisen.