Sillä aikaa kun toiset lähtivät kävellen kilpailupaikalle, lähetettiin Ted hakemaan vaunusta jousia ja muita tavaroita. Hän saavutti pian toiset kantamuksineen mutta kasvoillaan surkea ilme. — Voi, Duncan, voitko uskoa? Valterin ja minun jouset ovat unohtuneet, täällä ovat vaan Ruthin ja sinun. Mitä nyt teemme?
Se oli todellakin kova onni. Duncanin jousi oli paljon vaikeampi jännittää, kuin se, johon pojat olivat tottuneet, ja erittäinkin Valterin käsivarret olivat heikot.
— Minä en siitä niin välitä — sanoi Valter — koska minulla ei ole voiton toivoa, ja minä voin tarjoutua merkitsijäksi, mutta olen pahoillani Tedin tähden.
— Ted — sanoi Duncan — luulisitko voivasi jännittää minun jouseni?
Siinä tapauksessa voisimme olla yhdessä ja sinä voisit käyttää sitä.
Mutta ovatko nuolet mukana?
— Kyllä, kaikki nuolet olivat korissa. Kiitos, Duncan, olen aika väkevä, jotta luulen voivani käsitellä sitä, tahtoisin koettaa nyt, saanko? Hän otti jousen esiin ja Duncan ihmetteli kuinka helposti hän sen jännitti.
— Kas niin, Ted — sanoi Duncan — sinä olet todellakin väkevä. Mutta sinun pitää olla varovainen, ettet riko jousta. — Muutoin on se asia päätetty.
Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten, jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt merkitsijäksi.
Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei Ruth voinut olla ajattelematta: — Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! — mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita naiset innokkaasti katselivat.
Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja aivan nuorta neitosta.
Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi taulun ulkoreunaan, toinen — Ruth ei voinut seurata sitä silmillään mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi, sillä Ted huudahti: — pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi — Ruth odotti hengähtämättä — uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.