Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta, yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.
— Ammuttu — julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia — hän pelkäsi, ettei Duncanilla ollut enää mitään toivoa — mutta hänen vuoronsa oli nyt ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä merkitsijän paikastaan sillä taululla.
Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa — ainoa, joka osui tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja "suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin, että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä, että mr Leigh oli paras ampuja — jos he tarkoittivat: miellyttävin, niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli kaunein.
Vihdoin tuli viimeinen sarja.
Nyt, Ted — sanoi Valter — suo minulle se hauskuus, että saan merkitä sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole varuillasi!
Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys oli jotenkin hyvä.
— Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas — sanoi hän pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. — Seis! Ole varovainen! — huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä — hän oli jo jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. — Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt teet, Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.
Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli, sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.
Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään, ensiksi — kuten hän sanoi — sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: — Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne, — mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi tyyneesti: — menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: — Duncan on oikea sankari! — Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan, että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. — Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden" jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.