Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista, mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.
Ted-raukka oli sangen alakuloinen. — En koskaan voi unohtaa tuota onnetonta laukausta — sanoi hän. — Toivoin varmaan yhtä hartaasti, kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, — olin minä aika aasi, se on varma.
Ruthin sydän heltyi.
— Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin varomaton — sanoi Duncan. — — Mutta hiljaa! — lisäsi hän. — Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!
He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä joukossa! Katsos tuota valkoista — kuiskasi Ruth — eikö se ole kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja katseli suurilla, pelokkailla silmillään. — Syntyi yleinen pelästys, kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.
He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.
Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä, vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat: — Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty! Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!
Ruth katsoi Duncaniin — hän oli tullut ihan kalpeaksi, — hän oli siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu odottamattomasta tuloksesta.
Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: — Luonnollisesti ei kukaan voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan näytti — ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä — sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.
Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.