— Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua, kun sinun tekee mielesi laiskotella.
— Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille, mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.
— Oletko viimeisinä luokallasi?
— En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet, kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.
— Ted — sanoi Ruth vakavasti — et kai unohtane pyytää apua?
— Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi — lisäsi hän surullisesti.
— Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.
— Mitä minä voisin tehdä?
— Tietäisin mikä olisi avuksi minulle, mutta luullakseni sinä voit parhaiten itsellesi valita.
— Mikä sitten?