— Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut niin iloinen minua nähdessäsi?
— Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden, että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.
Ruth sanoi vakavasti: — Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä — mutta ehkä teen tyhmästi…
— Miksi, Ruth?
— Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja — mutta se on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta —
— Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen — sanoi hän totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut, ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.
— Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se tekisi sinut itserakkaaksi.
— Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen onnettomuuden jälestä.
Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden ajalla.
— Mutta, Ruth — sanoi hän — oli miten oli, minä en voi voittaa laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä — tulen aina kotiin vanhoine todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth — aina samat — ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.