— Miksi et sitten enää?
— Kun muistin, ettemme ole yksin. — Mutta mihin olisimme joutuneet ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.
— Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.
— Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.
— Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma, että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.
— Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin, eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?
— Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä minulle.
Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.
— En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat pois — sanoi Ruth. — Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan? Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.
— No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.