Ruth ei ollut aikonut sanoa nimeä, sillä hänestä oli inhoittavaa sanoa sanaakaan henkilöstä, jolla ei ollut tilaisuutta puolustautua.
— Olin sen osaksi ansainnutkin, sanoi hän — sillä olin antanut pahalle luonteelleni vallan Janen suhteen. Oi, miss Long, voinenkohan koskaan voittaa kamalaa luonnettani?
— Varmaan olet, rakas Ruth, huomaava, että tämä odotus ja kärsivällisyyden harjoitus on vaikuttanut sinuun enemmän, kuin itse olisit voinutkaan. Mutta minä olen iloinen, että olet kertonut minulle, sillä minä voin sinulle kertoa sen ilahuttavan uutisen, että Maggie on terve ja tulee takaisin ylihuomenna.
— Oi, miss Long, olen niin iloinen, niin kiitollinen, mutta —
— Mutta, jollei hän tiedä mitään, ajattelit sanoa, No, sitä emme huoli otaksua, sillä minä luulen hänen tietävän. Toivokaamme parasta ja odottakaamme tyynesti.
— Olen niin iloinen, että nyt tiedätte kaikki ja uskotte minua.
— Niin, mitä Maggie sanonee ja tietäneekään, en minä epäile. Mutta meidän täytyy se todistaa toisille — kaikki eivät ole niin herkkäuskoisia, kuin vanha opettajattaresi, näetkös Ruth! Mutta ehkä on muitakin keinoja, riippumattomia Maggien selityksistä. Sanoitko sen olleen Essayn ensimäisen osan?
— Kyllä.
— No niin, en voi sanoa varmasti, mutta älä nyt ajattele sitä ennen ylihuomista. Otaksun ettei Alice tiedä tästä.
— Ei, hän oli poissa, enkä ole sitä hänelle kertonut.