— Mikset? — Mutta jos hän tulee, tahdotko puhua hänelle, mutta älä anna hänen heti tulla Pollyn luo. Ruth meni jälleen vanhalle paikalleen. Hän istui lukien hiljaa, pani kirjan pois ja istui, kunnes aurinko rupesi laskemaan. Hän oli kuulevinaan alhaalta ääniä. Hetken perästä sanoi Polly: — Hän on tullut nyt, etkö kuullut.
Ruth meni katsomaan. Siellä hän oli.
— Saanko mennä hänen luokseen, — sanoi hän värähtelevällä äänellä. Ruth nyökkäsi. Heidän mennessään huoneeseen, ojensi Polly kätensä hiljaa lausuen: — Isä! isä! Mutta voimat uupuivat ja käsivarret vaipuivat alas. Isä riensi hänen luokseen, polvistui sängyn viereen ja otti Pollyn käden pannen sen kaulalleen.
Polly näytti niin onnelliselta. Silloin tällöin kosketteli hän sormillaan tullakseen oikein vakuutetuksi, että hänen lähellään todellakin oli hän, joka oli niin kauan ollut vieras hänelle.
Ruth kuuli heidän kuiskailevan ja isän sanoissa eroitti hän: — Kun minä vielä kaukana olin, näki isä minut ja armahti minua — ja sitten Pollyn: — Jumalalle kiitos!
Ruth meni hakemaan Joea.
— Tule, Joe, menkäämme Pollyn luo. Et voi olla pahoillasi isäsi tulosta kun näet heidät yhdessä. Tule!
He menivät. — Kuule — sanoi Ruth. Kaksi ääntä luki Herran rukousta, toinen hyvin heikko, toinen matala ja vapiseva.
He kuuntelivat rukouksen loppuun ja menivät sitten kyökkiin.
— Niin, miss Ruth — sanoi Joe — olen iloinen nyt, että hän tuli; ehkä mekin tulemme paremmiksi tämän illan jälkeen. Isä on kovin muuttunut.