Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi, kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.
— Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle raamatun — ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis — mutta Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.
— En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.
— Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän yhtä tahi kahta värsyä.
— Sillä tavoin sen muistaa, Polly.
— Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; — hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.
— Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita,
Polly.
Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:
— Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.
Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.