— Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, — luulen, että voimme tulla hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.
Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:
— Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta, kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.
Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei voinut kertoa Ruthin lupausta koettaa rakastaa häntä, sillä sitä hän ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas. Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä ollenkaan, että olet loukannut.
Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.
Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden. Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö, toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat; hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta, ja teekattila odotti valmiina liedellä.
Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.
— Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa enimmät toimet, ainoastaan tulta — senkin voisin — ei hän salli tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun hän taas tulee. Ja — en tiedä, onko se oikein — minä ajattelen usein, että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.
— Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; — Jumala pitää huolta kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä, joka tuli antamaan sokeille näkönsä.
— Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja kurjuuteen — sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä, ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä — oi, se oli hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin — linnuille, kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä leikkiville lapsille, — mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi, en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen tukkaansa saadakseni hänet puhumaan — hänen äänensä muistutti niin äiti-raukkaani. — Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. — Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.