— Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä, oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa — sanoinko, Mary?
— En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen
pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane
Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss
Long tällä kertaa hänelle sanoi.
Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:
— Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.
He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin tarvinnut sitä kysyä.
Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen illalla, kuten Alice Debylle kertoi.
NELJÄS LUKU.
Sokea Polly.
Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:
— Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? — ja sitten jatkoi hän äkkiä: — annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin suuttunut, enkä tarkoittanut — ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin sanoin — olen pahoillani, että sanoin niin.