— Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.
— Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.
Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona; muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten. Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:
— Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun lakaisemisessa?
Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän harvaan ja selvästi:
— Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?
— Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni vallan sopiva master Joen seuraan! — Kuinkas oli niiden omenain laita, he, he!
Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:
— Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä nyyhkien: — Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko minua?
Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti: