— Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen päätään, — olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan varastanut siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.
Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa tukkaansa silitellen:
— Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut tarkoituksesi varastaa, Ruth?
— Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.
— Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta — äkkinäisestä sisäisestä pakosta — ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
— Kyllä, Duncan on sanonut — olen usein ennenkin tehnyt niin, miss
Long.
Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle avomielisyydelle.
— Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, — että siitä voi koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?
— Kyllä, — tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.
— Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.