Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta — läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.
Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.
— Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan — ainakaan nykyään.
— Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.
— Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?
— Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.
— Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?
— Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.
— Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut — olisitko silloin hämmästynyt?
— Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?