Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu sujuu entistä innokkaammin.
— Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja, ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!
— Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?
— Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma… miss Long ei salli sanoa ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen. Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.
— Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.
— Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä hänellä oli tarkoituksena.
— No, mikä oli?
— Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss Longille.
— Mitä sanoi miss Long?
— Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.