— Mistä tiedätte, että hän torui häntä?
— Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani, Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?
Mutta Debby sanoi vaan: — ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss
Alice.
— Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan minua.
— Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen.
Miss Eliza-raukka!
— Kuka se oli, Debby?
— Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni, kuinka hän karkasi koulusta.
— Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!
Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu kertomus, kuinka hän — pikkuraukka — oli juossut aivan yksinään kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin, ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara), ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan komensi minua", sanoi hän.
Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä, sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice, oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes äitiään nähdä, ja — mikä oli kaikista pahinta — että Debby itse oli pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä tähden.