Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä: "kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."

Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan, kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta, kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen koti…" Enempää ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa. Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle — mutta kuka se "eräs" oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista. Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä vierastaan, ja — ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista ei hänestä koskaan tule" — sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa taulua, puuttui tästä uudesta —, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat — joskus tuon pienen neitosen kuullenkin — etteivät he olleet koskaan nähneet niin kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.

Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia, näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät, kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja "hänen kiitolliselta isännältänsä."

Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan — hän ottaa sen aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.

Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain, antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.

TOINEN LUKU.

Ruth matkustaa kouluun.

Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta vanhempi — seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan, jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä, olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa, ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti hänet luokseen. — En henno lähettää pois pientä seuralaistani — sanoi hän.

Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?

— Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi.