— Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. — Vakuutan, etten siitä välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoittaneen.
— En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, — sillä minä en ole yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään — miksikään erehdykseksi en minä sitä usko — oli se niin huono teko, ettei sen voi antaa noin vaan mennä.
Hän poistui.
— Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. — Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä, sitä on vaikea tietää.
— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, — totisesti, kun en minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.
Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös — tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. — Kirje miss Leighille, ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.
Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä kädessään?
Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni nyyhki; — Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli hyvin hirveätä, Duncan!
Lizzie ajatteli: — Tekikö hän sen todellakin. Hän sanoi: — Ruth, miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati tottelemista.
Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi, huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä koulussa oli tapahtunut.