— Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko asiasta.
— Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy tunnustaa, sanoi Annie. — Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!
Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi salaisuudeksi.
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.
— Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon puserrettua paperipalloa, — ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että se lopultakin selviäisi!
— Mikä se on? Mistä löysit sen?
— Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä. En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla, kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.
Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. — Mutta, Ruth, vielä ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.
Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti koettanut todistaa syyttömyyttään. — Odota hiukan, sanoi Lizzie epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, — en ole ihan varma eikö hän nyt vapauta sinua. — Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa. Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa. Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän sanoi heti Janelle:
— Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi revittiin joku päivä sitten?